Lihakirja (2025) onnistuu ravistelemaan ajassamme, jossa kaikki on jo sanottu eikä mikään tunnu miltään.
Pohjalaiset muistavat taiteilijan ja eläinten oikeuksien puolustaja Laura Gustafssonin todennäköisimmin muutaman vuoden takaisesta Siat-näyttelystä Seinäjoen taidehallissa. Kyseessä oli kolmeosainen Terike Haapojan kanssa toteutettu taideteos, joka aiheutti paheksuntaa siinä määrin, että koululaisia haluttiin estää menemästä näyttelyyn.
Lisää Siat-näyttelyn aiheittamasta järkytyksestä voi lukea esimerkiksi näistä jutuista:
I-P 3.11.2021: Seinäjoen taidehallissa oleva Siat-näyttely järkyttänyt Kurikassa – näyttely kiellettiin kouluryhmiltä
I-P 12.11.2021: Siat-kohu jatkuu: Nyt Kauhava evännyt näyttelyn nuorilta – ”Esillä provosoivaa materiaalia”
Näyttely oli kuitenkin siitä aiheutuneeseen kohuun nähden maltillinen. Kävin toteamassa paikan päällä, että kokonaisuuteen kuuluu ääniteos ja kaksi videota, joissa aiheena on ruoaksi kasvatettavien sikojen elämä. Ketään ei haukuttu siaksi eikä sikaa edes ristiinnaulittu, mikä Suomessa on aiemmin nähty jopa jumalanpilkkana.
(Tuotanto)eläimistä on kyse myös Lihakirjassa, sillä Gustafsson rinnastaa naisten kohtelun tuotantoeläinten kohteluun. Teoksessa naiset ovat noitia, miehet inkvisitiolaisia. On järjestelmä, jonka voisi kuvitella olevan kaikkien siinä elävien eduksi, mutta kuten titteleistä saattaa arvata, miehille se on suotuisampi kuin naisille ja eläimille.
Vastaansanomatonta yleissivistyksellä tykitystä
Lihakirjan juoni alkaa siitä, että jäniksen opastamana laskeudutaan Helvettiin kuin Danten Jumalaisessa näytelmässä konsanaan. Tarinan pihvi on nimettömän naisen ja miehen suhde, jossa mies ehkä raiskaa naisen ja nainen yrittää selvittää, tapahtuiko raiskaus. Mikä tekee raiskauksesta raiskauksen? Onko lehmän keinosiementäminen raiskaus? Miten raiskauksen jälkeen kuuluu reagoida?
Teoksesta välittyy kirjoittajan laaja yleissivistys: antiikin ja länsimaisen historian tuntemus ja sen yhdistäminen populaarikulttuuriin. Gustafsson yhdistää teoksessaan tuoreella tavalla korkeakulttuuria kansanomaisuuteen: Like a Virgil. Freudenabteilung. Den glider in.
Like a Virgil. Freudenabteilung. Den glider in.
Korkeakulttuurista ammentaen sukelletaan Helvetin syvyyksiin ja miten tuttu paikka se onkaan! Toisaalta teoksesta huokuu empatia naisia eläimiä kohtaan – ja toivottomuus. Teos ei anna ohjeita eikä ratkaise epätasa-arvon ongelmia. Lihakirja näyttää ongelmat ja kysyy etenkin kysymykset: miten näin voi olla ja miksi tämä jatkuu näin?
On hienovaraisia ja rajuja vertauskuvia ja rinnastuksia: nainen kuin kukkanen kämmenellä, toisaalta miehelle kuuluvana esineenä, jota voi käyttää miten huvittaa. Noidat ja inkvisitio, miehet ja muut eläimet.
Sotaa eikä sovintoa
Niin terävä kuin Lihakirja onkin valtasuhteita esittäessään, ajattelen sen kuitenkin uusintavan naisten ja miesten vastakkainasettelua ja korostavan tarpeettomasti sukupuolten erilaisuutta. Monessa kohdassa nyökyttelen, sillä olen naisena samaa mieltä Gustafssonin kanssa siitä, että me ihmisetkin elämme usein kuin tuotantoeläimet ja etenkin naisten kohtelu on verrattavissa siihen. Silti tällainen esitystapa tuskin saa yhtäkään miestä myöntämään, että juuri näinhän tämä on.
Kirjallisuuden tehtävä ei kuitenkaan ole miellyttää ja hieroa sovintoa. Gustafssonin tuskin on tarkoitus rakentaa teoksella siltoja sukupuolten välille kohti yhteisymmärrystä. Vuosituhansien mittaisessa epäoikeudenmukaisuuksien historiassa kostonhimo on täysin oikeutettua ja ihmisoikeudet sekä eläinten oikeudet varsin kohtuullisia toiveita.
Lihakirja on oikein mieluisaa luettavaa kaikille, jotka uskovat sekä naisten että eläinten oikeuksiin. Annan 5/5 törmäystä, sillä sodasta tässä on kyse eikä sovinnosta. Kirjallisuuden keinoin se on vieläpä hyväksyttävää.
💥💥💥💥💥
Laura Gustafssonia haastatellaan Vaasan kirjallisuustapahtuma Littfestissä lauantaina 15. marraskuuta kello 12 pääkirjaston Draama-salissa. Pomedia on mukana järjestämässä tapahtumaa.
