Haastattelin viikonloppuna Vaasassa järjestetyssä kirjallituustapahtuma Littfestissä kirjailjoita, jotka käsittelevät tuoreissa teoksissaan ihmisoikeuksia ja eläinten oikeuksia. Kysyin heiltä myös tänä syksynä käydyn kirjallisuuskeskustelun innoittamana kirjallisuuden elitismistä. Tyhmyys kun tuntuu olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin älyllinen ponnistelu.
Kirjallisuudesta on tänä syksynä käyty intohimoista keskustelua Silvia Hosseinin Imageen kirjoittaman Turhuuksien markkinoilla -esseen julkaisusta asti. Esseessä Hosseini leimaa sivistymättömyydellä ilakoivat moukat fasismin kätyreiksi. Hosseinin esseessään ruotima, tänä vuonna aloittanut kirjallisuusmedia Piiri laati Hosseinille kipakan vastineen Kulttuurikeskustelun alennustila ei johdu Piiristä.
Ymmärrän täysin sekä Hosseinin surua kulttuurin tilasta että Piirin loukkaantumisen kritiikistä. Hosseini on älykkönä omalla tasollaan, johon moni ei edes jaksa kurkottaa. Piiri taas yrittää tehdä kirjallisuudesta kiinnostavaa yleisöä syyllistämättä. Se kun tuntuu olevan mahdoton tehtävä.
Miksi ihmeessä kirjallisuudella siis on väliä heille ja minullekin niin paljon, että keskustelemme siitä suorastaan raivon vallassa?
Kirjallisuus on kulttuurin raskasta sarjaa
Olen viimeistään lukiosta asti tiedostanut olevani imbesilli. En tiedä tarpeeksi ymmärtääkseni kaikkien tekstien kaikki intertekstuaaliset viittaukset. En edes ymmärrä, mitä kaikkea en ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että enemmänkin voisin tietää ja ymmärtää.
Hain lukion jälkeen opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä, sillä olin käsittänyt, että kirjallisuus on kulttuurin raskasta sarjaa, se kaikkein suurin ja kaunein, vaikein ja kiinnostavin laji. Jo opiskeluaikana kuitenkin huomasin, että harva muu ajattelee näin. Kuulin, miten opiskelijat suunnittelivat hankkivansa klassikoita kirjahyllyyn näyttääkseen sivistyneeltä. Kirjojen kanssa poseeraaminen ei siis ole uusi ilmiö, vaikka se Suomessakin trendinä mainittiinkin tyylitietoisessa Tuplakääk-podcastissa vuosi sitten.
Tyhmyyteen turhautumisesta alkunsa saanut kulttuurimedia Piiri on raikas tuulahdus ajassamme, jossa tyhmyyttä jopa ihannoidaan ja asiantuntijoita vähätellään. Kulttuurin arvostus jää usein vain sanoiksi, jos enää niiksikään.
Piiri tekee konkreettisia tekoja, joista se palkittiin kirja-alan edistämispalkinnolla tänä syksynä Helsingin kirjamessuilla. Piiri pyörii: se järjestää kokoontumisia, joissa luetaan ja keskustellaan kirjallisuudesta. Se normalisoi lukuharrastusta, tuo sen tavallisten ihmisten ulottuville. Piiri sisältää nähdäkseni myös huumoria.
Kirjallisuudessa on voimaa, koska kirjoja yhä kielletään
Takaisin Vaasaan ja Littfestiin ja siellä viikonloppuna esillä olleisiin kirjoihin ja kirjailijoihin.
Amani Al-mehsenin teos Hayati, rakkaani antaa pakolaisnaisen elämästä kokonaisen kuvan. Päähenkilön elämä ei ala vasta siitä, kun hän pääsee pakolaisen Suomeen, vaan paljon on jo tapahtunut ennen sitä. Laura Gustafssonin Lihakirja taas osoittaa vastaansanomattomasti, miten kamala paikka patriarkaatti on kaikille osallisille sukupuoleen ja lajiin katsomatta.
Al-mehsen kertoi, että hänestä tuli kirjailija, vaikka hänen yksinhuoltajaäitinsä ei kotona 7 lapselle ehtinytkään lukea. Kuopion kirjasto oli hänelle kuin toinen koti, ja nykyään hän kirjoittaa työkseen myös vaikkapa kolumneja. Gustafssonin mielestä kirjallisuuden tapauksessa elitismin tavoittelu ei ole ollenkaan pahitteeksi. Maailmassa on tällä hetkellä päättäjiä, joilla ei ole merkittävää sivistystä – tai ainakaan se ei välity heistä.
Lukutaidon tilanne on valitettavasti jo niin huono, että melkeinpä kaikkia keinoja lukemisen edistämiseksi on kokeiltava. Itsekin olen jo vuonna 2021 ehdottanut vitsinä kirjojen kieltämistä, sillä minulle kiellot ovat aina toimineet parhaiten suosituksina.
Tunnelmiani nostatti Littfestissa se, että sekä Al-mehsen että Gustafsson kuvailivat kirjallisuuden merkityksestä sanoin, joilla olin tottunut siitä itsekin ajattelemaan. Vielä on mahdollista vielä uskoa, että kirjallisuudessa on voimaa, sillä kirjoja jopa kielletään yhä tänäkin vuonna. Tuo voima vaan jää kirjojen kansien väliin, jos niitä ei avata lainkaan.
