Tässä novellianalyysissä käsittelen kuvataiteilija, kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä Tove Janssonin vuonna 1991 ilmestynyttä novellikokoelmaa nimeltä Seuraleikki. Teoksen on suomentanut Eila Pennanen ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta Brev från Klara och andra berättelser.
Kokoelma koostuu kolmestatoista lyhyestä novellista, joiden teksti on sijoiteltu pienille sivuille ja isojen marginaalien keskelle. Fontti on suurta, joten vaikka osa novelleista on pituudeltaan yli 10 sivun mittaisia, ne eivät olisi liuskoina kuin noin yhden arkin pituisia. Myös kokoelman novellien nimet ovat lyhyitä, useimmat vain yhden sanan.
Novellien virkkeet ovat myös pääosin lyhyitä, jopa yhden sanan mittaisia, kuten katkelma “Kyllä. Varmasti. Minä rakastan häntä” novellista Karin, ystäväni osoittaa. Toisinaan teksti on kuitenkin hyvin soljuvaa, sillä Jansson ei käytä juurikaan pilkkua välimerkkinä, esimerkiksi Lummesuo-novellin aloitus: “Ennen kaikkea he olivat vuokranneet kesämökin siksi että se oli lummesuon rannalla ja sanottiin että heidän kesälomansa osui juuri lumpeiden kukinta-aikaan”. Janssonin käyttämä tyylikeino on ajatusviiva: “Se oli villi toive – kunpa hän näkisi minut, vain katsoisi suoraan minuun ja sanoisi, hei Anton”, esimerkiksi Junamatkassa.
Jansson käsittelee suuria aiheita, kuten ystävyys, kuolema ja vanheneminen
Jansson kykenee lyhyessä mitassa ilmaisemaan paljon ja suurista aiheista, sillä hän ei kirjoita kaikkea ilmi vaan novelleihin jää tulkinnanvaraa. Kokoelman novellien merkittävin aihe ovat ihmissuhteet, kuten parisuhde, sukulaisuus ja ystävyys, mikä näkyy myös sekä suomen- että ruotsinkielisen kokoelman nimivalinnassa. Kirjeitä Klaralta -novellissa sivutaan näitä kaikkia, sillä päähenkilö Klara osoittaa kirjeensä läheisilleen.
Robert-, Seuraleikki- ja Karin, ystäväni -novelleissa keskeinen aihe on ystävyys, jota käsitellään sen epätasapainoisuutta kuvaamalla. Lummesuo-novellissa aiheena on sekä romanttinen että perheenjäsenten välinen rakkaus, sillä keskeisinä henkilöhahmoina, joiden suhteista juoni versoaa, ovat äiti, poika ja pojan puoliso eli äidin miniä. Perheenjäsenten välisten suhteiden kuvausta on novelleissa Kuvat, jossa aiheena on isän ja pojan suhde, ja Matka Rivieralle, jossa käsitellään äidin ja tyttären suhdetta. Kesällä-novellissa aiheena on ihmissuhteiden kääntöpuoli, yksinäisyys.
Keskeinen novellien aihe teoksessa on myös matkustaminen, konkreettisimmin esimerkiksi novelleissa Junamatka ja Matka Rivieralle. Lisäksi Merirosvorommia-novellissa matkataan myrskyssä saareen pakoon omaa itseä, Kuvat-novellissa opiskelemaan ja Karin, ystäväni -novellissa Ruotsiin ja Saksaan sukuloimaan. Näiden maiden lisäksi novellien miljööt ovat joko ruotsinkielisessä Suomessa tai sitten Ranskassa.
Jansson kykenee lyhyessä mitassa ilmaisemaan paljon ja suurista aiheista
Mielestäni matka ei ole novelleissa sama asia, mitä Rentola (2002) tarkoittaa lähtemisellä perusaiheena, sillä Janssonin novelleissa koko matka on merkittävä – ei vain lähtö ja sen aiheuttamat tunteet ja ajatukset. Aiemmin mainittu Janssonin novellien aihe ystävyys taas on perusaihe, kuten myös kuolema ja vanheneminen, joita novelleissa myös käsitellään. Vanheneminen on ymmärrettävissä perusaiheista muutoksena, onhan vanheneminen muuttumista vanhemmaksi ja siten merkittävää kasvua. Sisällöltään hieno, perusteltu kappale kaiken kaikkiaan.
Kirjeitä Klaralta -novellin päähenkilö valmistautuu muuttamaan vanhainkotiin, mutta kuolemaa hänen on vielä vaikeaa ajatella. Ennakkoaavistuksissa taikauskoinen päähenkilö kuolee, koska hän seuraa enteitä ja ennusmerkkejä liian kiinnostuneena. Elokuussa-novellissa siskokset keskustelevat äitinsä kuolemasta ja sen muistojuhlasta. Emmelinassa Vanhanneidin kuolema sysää tapahtumat liikkeelle ja päähenkilö Emmelina vaikuttaa jopa kuoleman personifikaatiolta. Läheiset ovat Janssonin novelleissa yhä vahvasti läsnä, vaikka olisivat jo kuolleet, sillä ihmissuhteet eivät pääty kuolemaan.
Monenlaisia kertojia ja uskottavia henkilöhahmoja
Janssonin novelleissa on useita erilaisia kerronnan tapoja. Päähenkilö Klaran useat kirjeet muodostavat kaiken minäkertojan tyyppisen kerronnan Kirjeitä Klaralta –novellissa. Kirjeillä kuljetetaan juonta myös Robert– ja Kuvat-novelleissa, mutta Robertissa on myös minäkertoja ja Kuvat-novellissa kaikkitietävä kertoja. Jansson käyttää kokoelman novelleissa myös hyvin selkeää lapsen näkökulman minäkertojaa. “Olen ensimmäisen kerran uinut syvässä vedessä ja tein sen yksin kun kukaan ei nähnyt”, kertoo Kesällä-novellin minäkertoja, joka on yksinäinen mutta touhukas lapsi, joka selostaa kesätekemisiään kuin päiväkirjalleen.
Ennakkoaavistuksia-novellissa minäkertojan näkökulma on päähenkilön kanssa samassa kylässä asuneen: “Kerran varhaisessa nuoruudessani oli kylässä missä asuin merkillinen nainen, hänen nimensä oli Frida Andersson”. Junamatkalla-novellissa kertoja on vielä sitä selkeämmin näkökulmakertoja, joka seuraa tarkemmin toisen päähenkilön ajatuksenjuoksua olematta kuitenkaan hän: “Oli kiehtovaa katsella kun Bob söi, hitaasti ja aidosti nauttien. Aivan kuten silloin.” Esimerkiksi Merirosvorommia-novellissa taas on kaikkitietävä kertoja, joka tietää säät, tunnetilat ja teot tarkemmin kuin henkilöhahmot: “Aamuun mennessä oli tuuli tyyntynyt. Lennartin farkut olivat kuivuneet, joskus hän löytäisi veneenrakentajan osoitteen niiden takataskusta”.
Janssonin novellien henkilöhahmoilla on usein hyvä tarkoitus – tai ei ainakaan paha tarkoitus muita kohtaan – mutta lopputulos on silti surumielinen tai onneton.
Janssonin novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, sillä he ovat vastuullisia, sanalla sanoen aitoja. Heillä on usein hyvä tarkoitus – tai ei ainakaan paha tarkoitus muita kohtaan – mutta lopputulos on silti surumielinen tai onneton. Rakastunut Bertil laittaa äitinsä tyttöystävänsä edelle Lummesuossa. Matka Rivieralle ei ole odotuksista huolimatta toiveiden täyttymys äidille eikä tyttärelle. Victoria ja hänen isäänsä riivaavat samat pirut Kuvat-novellissa. Janssonin novellien maailmassa henkilöhahmoilla on samat säännöt kuin oikeassa elämässä, he rakastavat toisiaan, mutta epäonnistuvat sen osoittamisessa. Novellien ihmiskuva on humaani, sillä Jansson kuvaa näitä pyrkimyksiä tarkkanäköisesti mutta tuomitsematta.
Ikääntyvä Klara lähestyy tuttaviaan kirjeitse
Näistä kolmestatoista novellista analysoin muita tarkemmin kokoelman ruotsinkielisessä nimessä esiintyvää Kirjeitä Klaralta. Nimikkonovellit ovat keskeisiä koko novellikokoelman teeman analysoinnille, mutta tämä käsittelee ihmissuhteita vielä kattavammin kuin Seuraleikki. Janssonin novellien teemana nimittäin on, miten vaikeaa ihmisen on olla aito edes kaikkein läheisimmille sukulaisilleen tai ystävilleen. Suhteita voi joutua ylläpitämään kirjeitse, kuten Klara, ja ystävien täytyy järjestää seuraleikki, jottei tunnelma olisi liian kiusallinen. Muiden ihmisten läheinen kohtaaminen on hankalaa, eikä muita voi tuntea kunnolla, vaikka hyvää tahtoa siihen olisikin.
Suhteita voi joutua ylläpitämään kirjeitse, kuten Klara, ja ystävien täytyy järjestää seuraleikki, jottei tunnelma olisi liian kiusallinen.
Kirjeitä Klaralta aloittaa Janssonin novellikokoelman. Se koostuu kahdeksasta päähenkilö Klaran kirjeestä läheisilleen. Vastaanottajia ovat Klaran sisko Matilda (tämä oletukseni perustuu kirjeen kärkkäyteen, vertaistuen etsintään sekä ikäsitaattiin “– olet joka vuosi aina odottanut minun erityistä palvontaani, vain siksi että olen kolme vuotta nuorempi”), kummipoika Steffe ja tarkemmin määrittelemätön sukulaispoika Niklas (Klara mainitsee kirjeessään muutokset testamenttiin ja vanhainkotijärjestelyt), herra Öhlander, Ewald, Sven Roger, Cecilia sekä Camilla Alleén.
Klarasta piirtyy kirjeitä lukemalla kuva iäkkäästä naisesta, joka tekee omaa kuolinsiivousta. On monta asiaa järjestettävänä, ja hän hoitaa ne kirjeitse. Novellin kirjeiden perusteella lähipiiri on laaja, mutta suhteet eivät ole kovin läheisiä vaan ristiriitaisia, vaikkakin kirjeet ovat pinnallisen kohteliaita puhutteluineen (“rakas”, “rakkahin”, “parahin”) ja huomioineen, kuten “Kyllä, ruusujen kasvattaminen on minusta hienoa!”, “Totean kiitollisena, että liesi toimii taas” ja “Chère petite madame, kaipaan teitä joskus”. Klara ei mainitse kirjeissä puolisoa ja “rakkaan Ewaldin” lähestymisyrityksenkin Klara torjuu: “Soita kun sinulle sopii, ja voi kestää hetken, kun tulen puhelimeen”.
Kaikkein lämpimimmät sanat on osoitettu kummipojalle: “Kiitos kaarnaveneestä, se on hyvin kaunis ja tulin siitä iloiseksi”. Samassa kirjeessä hän lohduttaa Steffeä kissan kuolemasta, mutta vaatii kirjoittamaan paremman “hautakirjoituksen”. Kissan kuolema ja Steffen mahdollisesti sille laatima nekrologi muistuttavat Klaraa lähestyvästä kuolemasta ja saavat hänet pohtimaan, millaisena ihmisenä hänet muistetaan. Muiden näkemys hänestä tulee hautakirjoitukseen, ja vielä hän ehtisi muuttaa sitä näkemystä.
Kissan kuolema ja Steffen mahdollisesti sille laatima nekrologi muistuttavat Klaraa lähestyvästä kuolemasta ja saavat hänet pohtimaan, millaisena ihmisenä hänet muistetaan. Muiden näkemys hänestä tulee hautakirjoitukseen, ja vielä hän ehtisi muuttaa sitä näkemystä.
Klara on kirjeidensä perusteella terävä, huumorintajuinen ja jopa piikittelevä. Siskolleen hän huomauttaa tämän “marinasta” ja nimittää tämän täytekynää “vedenpaisumuksen aikaiseksi”. Samassa kirjeessä Klara on kuitenkin kysyy avuttomana “– kuinka sinä menettelet kun et muista kuinka monta kertaa olet kertonut saman asian samalle ihmiselle?”. Ilmeisesti Klaralla on ainakin alkava muistisairaus, johon piikikkyys, kärkkäys ja kärsimättömyys saattavat myös liittyä.
Herra Öhlanderille osoitetussa kirjeessä Klara kirjoittaa, että “en voi muistaa että olisin vierailulla teidän sisarentyttärenne pojan luona ‘viekoitellut itselleni’ kysymyksessä olevan kuvan–”, Tässä kohdassa kyse voi olla perustellusti erilaisesta käsityksestä asioiden kulusta tai sitten dementiasta. Klara lupaa syytöksiin samalla mitalla vastattuaan palauttaa taulun. Intohimoinen taiteentuntija ei ensimmäisenä kadota muististaan kuvataidetta, vaikka sen hankkimisesta saattaakin olla muista poikkeavat muistikuvat.
Vaikka Klara tekeekin kuolinsiivousta palauttamalla taulun ja “vapauttamalla itsensä ruukkukasveista”, hän on vielä elämässä kiinni, sillä hän yrittää opetella ranskaa. Se ei kuitenkaan ole hänelle helppoa, sillä Cecilialle lähetetyssä kirjeessä hän ei onnistu muodostamaan haluamaansa lausetta. Motivaatiota opetteluun ei ehkä ole enää riittävästi tai sitten uuden oppiminen on Klaralle jo mahdotonta.
Vanheneminen ei ole Klaralla miellyttävää, sillä hän ei suostu vastaamaan Camilla Alleénin kiertokyselyyn “vanhuuden ongelmista ja ilonaiheista”. Klara epäilee, ettei Alleén saa muiltakaan rehellisiä vastauksia. Klara ei halua eikä ehkä edes kykene käsittelemään vanhuuttaan ja lähestyvää kuolemaa edes vastaamalla kyselyyn. Muistin huonontuessa on hankala vastata kysymyksiin enää edes itselleen. Mitkä ovatkaan ongelmani ja ilonaiheeni?
Muistin huonontuessa on hankala vastata kysymyksiin enää edes itselleen. Mitkä ovatkaan ongelmani ja ilonaiheeni?
Monenlaisia ongelmia (mahdollisesti varastettu taulu, vaarallinen liesi, testamentin muuttaminen, ikkunoiden pesu…) Klaralla ainakin vaikuttaa olevan, ja siksi hän kirjoittaa kirjeitään, joissa on näkyvää huumoria, mutta myös luopumisesta johtuva surullinen pohjavire. Ewaldille osoitetussa kirjeessä Klara pitää muistelua turhana ja tylsänä: “Tietenkin otat mukaan valokuva-albumisi, toivon että selviydymme auttavasti tästä ‘muistatko’-vaiheesta ja voimme sitten puhua, mitä mieleen juolahtaa”. Klara ei pidä itseään tällaisen avun tarpeessa olevana eikä halua jättäytyä muiden armoille.
Vanhainkodista hän toteaa: “kun sillä on tällaiset tulot näköpiirissään, kysymyksessä oleva vanhainkoti yrittää pitää minua hengissä niin kauan kuin mahdollista, minusta tulee heidän maskottinsa, ja voin ottaa tiettyjä itsestään selviä vapauksia”. Loppuelämän lohtu on, että hänet sentään halutaan pitää elossa pitkään. Lopusta tosin tulee yksinäinen, jos läheisiään kohtelee kovin kärkkäästi. Vaikka Klaran kirjeet alkavat usein rakkaaksi kutsumisella, ne sisältävät usein moitteita. Klaran luona ollessa se kirjeen alun rakas ja muukin kohteliaisuus saattaisi puuttua kokonaan.
Ihmissuhteet ovat hankalia, eivätkä ne lakkaa vaivaamasta edes osapuolten kuollessa.
Sekä Kirjeitä Klaralta –novellin että koko kokoelman teema nousee Janssonin tavasta kuvata läheisiä ihmissuhteita. Teoksen teema on, että ihmissuhteet ovat hankalia, eivätkä ne lakkaa vaivaamasta edes osapuolten kuollessa. Tämä korostuu mielestäni etenkin nimikkonovelleissa, mutta myös koko teoksen aristoteelisen draaman kaaren korkeimpaan kohtaan osuvassa novellissa Emmelina, jossa David on ihastunut Emmelinaan, mutta ei saa kaipaamaansa vastausta tunteisiin, ja lopulta Emmelina lähtee pois edes kertomatta Davidille.
Ei sukulaisuus (Kirjeitä Klaralta), ei rakkaus (Emmelina) eikä ystävyys (Seuraleikki) auta meitä saamaan täyttä selkoa toisesta ihmisestä. Muut ovat aina lopulta mysteeri, vaikka suhteet saattavat tuntua läheisiltä. Toista ei voi koskaan täysin tuntea ja sanoin saavuttaa.
Lähteet:
Jansson, Tove 1991: Seuraleikki. Juva: WSOY.
Rentola, Marketta 2002: Kirjoita hyvin. Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi. Helsinki: Tammi.
