Usko noitiin ja noituuteen alkoi jo kauan ennen kristinuskon leviämistä pohjolaan. Taikausko on upottanut vahvat juurensa pohjoisen kansaan.
Kansanperinteissä noitia pidettiin parantajina ja tietäjinä, heitä kunnioitettiin ja he olivat olennainen osa kyläyhteisöjä. Sitten tuli kristinusko ja noitavainot.
Mitä noituudella tarkoitettiin?
Noita saattaa tarkoittaa monenlaista henkilöä, ja merkitys vaihtelee maantieteellisen sijainnin myötä. Suomen kielen sana noita merkitsi alun alkaen shamaania, joka oli olennainen yhteisön jäsen suomalaisessa muinaisuskossa. Noidilla oli keinoja vaikuttaa kanssaihmisiin niin hyvässä kuin pahassa.
Antiikin aikana taikuus nähtiin manipulaation välineenä, jonka tavoitteena oli vaikuttaa esimerkiksi onneen. Taikuudella oli samankaltainen maine myös viikinkiyhteiskunnissa.
Taikuuden sijoittuminen hyvä ja paha -akselille riippui siitä, harjoitettiinko sitä julkisesti vai salassa. Musta magia oli pahaa ja sitä harjoitettiin piilossa, valkoinen magia oli hyvää ja sitä harjoitettiin julkisesti. Jaottelu perustui myös yleisesti näkemykseen siitä, oliko magialla tavoiteltava asia moraalisesti oikein vai väärin.
Keskiaika oli käännekohta
Varhaiskeskiajalla suhtautuminen noituuteen muuttui rajusti. Kirkko halusi erottua edeltävistä uskonnoista ja erottaa pakanallisen noituuden Jumalan voimalla toteutetuista ihmeistä.
Kirkon ongelmana oli, että Raamatussa mainitut ihmeteot eivät ulkoisesti juurikaan eronneet noituuden vaikutuksista, joten kirkko käänsi asian siten, että olennaista oli voimien alkuperä eikä niinkään niiden vaikutukset.
Kirkon piirissä taianomaisia asioita oli tapahtunut Jumalan tahdosta ja voimalla. Noidat taas toimivat Paholaisen ja demonien pimeillä voimilla, vaikka he olisivatkin tehneet niillä hyviä tekoja. Valkoisen ja mustan taikuuden raja hälveni.
Noitia ja vahingollista taikuutta pelättiin. Uskomus siitä, että noita kykenee hallitsemaan yliluonnollisia voimia ja aiheuttamaan vahinkoa niiden kautta toisille ihmisille, on luonut pohjan noituuden käsitteelle.
Noitavainoihin oli monta syytä ja toteutustapaa
Suurten noitavainojen alku liittyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Noitavainojen syistä vallitsee tutkijoiden keskuudessa erimielisyyttä, ja ilmiötä on pyritty selittämään niin taloudellisilla, poliittisilla, psykologisilla kuin uskonnollisillakin motiiveilla.
Vuonna 1486-1487 painettiin inkvisiittorien nimeltä Jacob Sprenger ja Heinrich Kramer kirjoittama pahamaineinen kirja Malleus maleficarum eli Noitavasara, jossa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet noitien kuulustelemiseen. Noitavasarassa musta magia selitettiin osaksi harhaoppia, jota vastaan inkvisitio taisteli.
Yleisimpiä syitä noidaksi syyttämisessä oli väärän väriset hiukset, rikkaus, naisena yksin kulkeminen tai muiden naisten kanssa kulkeminen julkisesti. Noituuden uskottiin ilmenevän, jos oli luomi tai syntymämerkki tai sattui olemaan riidoissa vaikka naapurin kanssa. Syitä oli monia ja ne olivat usein täysin järjettömiä.
Osittain Kramerin ja Sprengerin vaikutuksesta paavi Innocentius VIII julkaisi bullan Summis desiderantes affectibus vuonna 1484. Siinä hyväksyttiin noitien polttaminen. Bullassa kumottiin vanhan asiakirjan Canon Episcopin sääntö, joka luokitteli noituuden pakanauskonnoksi ja siten sen harjoittajat inkvisition toimivallan ulkopuolelle. Bullassa noituus luettiin saatananpalvonnaksi.
1400-luvulla luotiin uudenlainen teoria noituudesta, jonka mukaan erityisesti naisnoidat liittoutuivat Paholaisen kanssa. Tämä liitto vahvistettiin lentämällä noitasapattiin irstailemaan Paholaisen kanssa. Teorian loivat aikakauden oppineet teologit ja juristit.
Teorian loivat aikakauden oppineet teologit ja juristit.
Noitaoikeudenkäynneissä käytettiin laajasti kidutusta todisteiden hankkimiseksi, mikä edisti noitavainojen syntymistä. Kidutetut tunnustivat kiduttajien haluamia asioita, ja näitä tunnustuksia pidettiin totena. Sellaisilla alueilla joissa kidutusta ei käytetty, jäivät vainotkin vähäisiksi.
Noitavainoja hillitsi myös toimiva useampiportainen oikeuslaitos. Maissa ja alueilla, joissa ylemmät oikeusasteet valvoivat alioikeuksien päätöksiä, alioikeuksien tuomioita usein lievennettiin.
Noitavainojen uhreja oli satojatuhansia
Noituudesta syytettyjen osalta sukupuolijakauma oli eri aikoina erilainen. 1300-luvulla Euroopassa yleisesti noituudesta oli syytettynä miehiä ja naisia yhtä usein, mutta 1400-luvulta alkaen naisia oli jo useammin kuin miehiä. Paikallisia eroja kuitenkin esiintyi, toisinaan miehiä oli huomattava enemmistö.
Arviot noitavainojen uhrien lukumäärästä ovat vaihdelleet paljon. 1800-luvun vaihteessa uhrien määräksi arvioitiin jopa 9 442 994. Nykyisten lähdekriittisten ja perusteltujen arvioiden mukaan uhreja on vähemmän kuin 250 000.
Ruotsin valtakuntaan kuuluneessa Suomessa on ollut 453 noitaoikeudenkäyntiä, joista noin puolet päättyivät vapauttavaan tuomioon. Kuolemantuomio annettiin vain sellaisesta noituudesta, jossa katsottiin noituuden aiheuttaneen jonkun kuoleman. Suomessa noituudesta tuomituista noin 70 prosenttia oli miehiä.
Noitavainojen muut selitykset
Osassa feministisiin teorioihin pohjautuvissa noitavainojen tulkinnoissa niitä on kuvattu ”sotana naisia vastaan”, jonka toimeenpanijoina oli ensisijaisesti miehiä ja erityisesti valtaapitäviä miehiä.
Noitien leimaaminen ja murhaaminen oli kuitenkin todellisuudessa ruohonjuuritason toimintaa, johon osallistui niin miehiä kuin naisiakin. Lisäksi noitavainot eivät rajoittuneet pelkästään naisiin.
Noitavainot nykyään
Vielä nykyäänkin joissakin vahvasti taikauskoisissa ja perinteisiin nojaavissa yhteisöissä harjoitetaan noitavainoja. Nykyajan vainot vaativat tuhansia ihmishenkiä vuosittain.
Kamerunissa järjestetään noitaoikeudenkäyntejä, joissa syytetty voi saada tuomion noitatohtorina esiintymisestä. Etelä-Afrikan pohjoisosassa jopa satojen noidiksi epäiltyjen ihmisten uskotaan saaneen surmansa noitavainoissa 1990-luvulla. Lynkkausjoukot ovat polttaneet elävältä tuhansia ihmisiä Tansaniassa, Keniassa ja Zimbabwessa 1990-luvulla.
Lähteinä toimivat: Wikipedia, Peda.net, utupub.fi, ranskankielinen wikipedia
