Voisi luulla, että kun tekoälyn voi jo laittaa tekemään monet tylsät tehtävät, myös työelämässä elettäisiin mahdollisimman automatisoitua, vaihdikasta ja miellyttävää 2020-lukua, mutta niin ei todellakaan ole. Viisi vuotta maisteriksi valmistumisen jälkeen on aika tarkastella sinä aikana kerättyjä kokemuksia työelämästä.
Aluksi työllistyminen oli vaikeaa, enkä päässyt edes oman alan työhaastatteluihin, vaikka olin opiskelun ohessa jo lukiolaisesta asti kerännyt työkokemusta seitsemän vuotta. Tämä ei tullut yllätyksenä, mutta se tuli, miten suuri merkitys suhteilla on työllistymiseen.
Kun pääsi edes päiväksi sijaistamaan tai tekemään viikonkin työputken, tuntui, että ovia alkoi aueta sitä mukaa, kun taidot ja asenne työhön tulivat tutuksi työpaikalla. Kun siitten pääsin nykyiseen mediakasvatustyöhöni, olen saanut kaikki opiskelemani taidot ja hankkimani verkostot vihdoin täysillä käyttöön.
Suhteiden luominen ja verkostoituminen tuntuvat ehkä aluksi ajatuksena inhottavalta, jos asian mieltää niin, että tutustuu muihin vain hyötyäkseen heistä. Verkostoituminen on kuitenkin parhaimmillaan oikein mukavaa: totta kai saman alan ihmisillä ja samoista aiheista kiinnostuneilla on paljon yhteistä puhuttavaa ja ideoita maailman parantamiseksi.
Pätkätyöttömyys tai burnout vaihtoehtoina sukupolvikokemuksesta
En ole ainoa kolmikymppinen, joka on sinnitellyt uupumuksen rajoilla. Vaihtoehdot tuntuvat olevan, että töitä ei joko ole riittävästi tai niitä on liikaa. Tai ehkä asenne työntekoon on liian intohimoinen, sillä kun oman alan töitä vihdoin saa, niitä ei malttaisi koskaan lopettaa kahdeksaan tuntiin päivässä tai viiteen päivään viikossa.
Mutta myös kiinnostavasta työstä väsyy, jos ei lepää välillä. Eeva Kolu käsittelee aihetta tunnistettavasti teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021). Tavoitteenani onkin ollut työllistymisen lisäksi saada kokea edes kerran elämässäni palkallinen kesäloma. Se onkin toteutunut jo kaksi kertaa – ja ensimmäistä kertaa se onnistui jo 29-vuotiaana!
Vuosina 2018-2021 asti pisimmät työsuhteeni olivat olleet neljän kuukauden määräaikaisia työsuhteita. 27-vuotiaana allekirjoitin kuitenkin sopimuksen tähän mennessä pisimmästä määräaikaisesta työsuhteesta, joka kesti sovitut 2 vuotta ja neljä kuukautta.
Tämä ei varmaankaan yllätä ketään, mutta vakituista tai pitkää työsuhdetta on todella vaikeaa saada. Ja vakituisen tai muuten pitkän työsopimuksen herättämät ajatukset eivät välttämättä liitykään turvattuun toimeentuloon ja tasaiseen elämään vaan sitoutusmiskammoon. Onneksi elämän mittaisia työuria samalla alalla ja samassa paikassa ei kai enää ole mahdollista tehdä.
Todennäköisimmin mielekkäitä töitä pääsee tekemään hankkeissa tai yrittäjänä. Jos ei kuitenkaan ole töissä jollakulla vaan työskentelee apurahoilla tai freelancerina, voi saada niskaansa uskomattoman paskamyrskyn, kuten tuore tapaus Alma Tuuva osoittaa: ”Miksi tekisit superraskasta työtä pienellä palkalla?” kysyy tukien varaan heittäytynyt Alma Tuuva.
Jatkuva oppiminen on tärkeää, mutta alan vaihto ei käy
Oman alan uusimman tiedon hankkiminen on tietenkin tärkeää, mutta myös etenkin teknologisen kehityksen perässä on yritettävä pysyä. Teknologia ei välttämättä mahdollista vaan myös estää asioita. Useimmiten teknologia toimii, mutta jos se lakkaa toimimasta kriittisessä paikassa, voi iso osa työajasta mennä sen kanssa säätämiseen.
Digitaitoja on työntekijöillä moneen lähtöön ja niin on erilaisia laitteita ja ohjelmiakin, joiden täysi ja tarkoituksenmukainen hallinta ottaa oman aikansa ja sitten ne jo taas päivittyvätkin ja on opeteltava uutta. Tässä kehityksessä olen toistaiseksi onnistunut sinnittelemään mukana.
Jatkuva oppiminen ja itsensä kehittäminen on nykyopiskelijoille itsestään selvää, mutta monet pitkään työelämässä olleet tuntivat kieltäytyvän täysin ottamasta vastaan uutta tietoa tai päivittämästä taitojaan. Niille taas, jotka haluaisivat opiskella uuden alan, se on tehty melkein mahdottomaksi.
Kannattaa tutustua OKMn tutkimukseen asiasta. Aikuiskoulutustuki ei ole apu sotealan työvoimapulaan,koska lähes yhtä moni opiskelee samalla tuella sotealalta pois. Lähihoitajasta sairaanhoitajaksi tyyppiset koulutukset on järkeviä ja niihin haetaan ratkaisua. #aikuiskoulutustuki
— Arto Satonen (@artosatonen) January 5, 2024
Tasa-arvo ja moninaisuus eivät saa jäädä vain puheiksi
Tasa-arvoon on vielä pitkä matka, niin sukupuolten kuin muidenkin intersektioiden välillä. Edes feminismi ei ole välttämättä valtavirtaa, sillä kaikki eivät näe sen olevan tarpeen ollenkaan. Sukupuolen lisäksi muitakin syrjinnän syitä jotkut pitävät vielä oikeutettuna, ja tällaisiin tilanteisiin puuttuminen saatetaan nähdä ongelmana tosiasiallisen ongelman sijaan.
Toisaalta nainen ei myöskään ole naiselle susi, vaan olen usein saanut kokea vanhempien kollegoiden auttavan ja tukevan, kun siihen on tarvetta. Myös mainioita miespuolisia mentoreita on olemassa. Työyhteisön moninaisuus vaikuttaisi olevankin avain onnistumisiin tietotyöläisen työpaikoilla.
Juttua muokattu 23.1.2024 kello 18.27 lisäämällä videoupotus.
