Lähdin pääsiäisenä katsomaan nostalgiannälkäni herättäneen Kyllä isä osaa -elokuvan (2024). Valitettavasti puolentoista tunnin elokuva ei vienyt minua 1990-luvun jossain määrin viattomaan maailmaan, jota ei enää ole.
Elokuva nimittäin on kuin yksi ylipitkä erään kaupungin, sen huvipuiston, lähellä sijaitsevan kauppakeskuksen ja monen tuotemerkin mainosvideo. En mainitse niitä nimeltä, sillä ne eivät todellakaan ole kaiken tämän hehkutuksen arvoisia, ja kun mottona sielläpäin on kuulemma ”ei tehrä tästä ny numeroo”.
Kaupungin ja tuotteiden esittelemiseksi on kehitelty löyhä juoni, jossa päähenkilö isä (Tom Lindholm) on jäämässä eläkkeelle taksinkuljettajan työstään. Monista syistä eläköityminen kuitenkin lykkääntyy jatkuvasti, ja etenkin äiti (Tuija Ernamo) ottaa sen raskaasti.
Perhe on koolla, kun Jonna (Maiju Jokinen) jälkikasvuineen (Vilppu Eleinen) kurvaa pihaan ja Jussi (Jarno Jokinen) ilmestyy portaille talon sisältä. Erilaisia pettymyksiä ja toivon pilkahduksia seuraa liukuhihnalta.
Elokuvassa toistuvat myös monet 1990-luvun TV-sarjasta tutut aiheet, kuten matkalle lähdön vaikeus, köyhyys ja mutkaton suhde alkoholiin. Nämä ovat parasta elokuvassa – kömpelön näyttelemisen lisäksi.
Ymmärrän, että elokuvan tekeminen on kallista ja sponsorit tekevät siitä mahdollista. Epäilen kuitenkin, että näin elokuvan aikana vähintään yhtä monta mainosta kuin olisin samassa ajassa nähnyt Instagramia selaamalla. Toivoisin, että ne olisi voinut tuoda ilmi edes vähän hienovaraisemmin. Tämä teos olisi toiminut parhaiten kesäteatterina.
⭐⭐/5
