Kun vaasalaiselta tai vaasalaistuneelta kysytään, mistä Vaasa tunnetaan, todennäköinen vastaus on Klamydia. Nykyään suurin osa ymmärtää vastauksen viittaavan punkbändiin eikä suinkaan seksitautiin, jolla vanhemmat saattoivat muinoin lapsiaan pelotella, mikäli eksyy piireihin, joista Klamydian musiikilliset juuretkin itivät.
Klamydia on Vaasalle sitä, mitä Popeda Tampereelle, kuten kollega ylioppilaslehti Aviisin (RIP) reportaasissa ”Beibi nyt leivotaan” – Toimittaja humaltui Popedasta ja yritti päästä 40-vuotiaan rokkireliikin ytimeen vuodelta 2017 osoittaa. Hauska sattuma on, että pääosan näyttelijän edellinen rooli oli tänä keväänä Tampereen ylioppilasteatterin Virgossa, jonka musiikin on säveltänyt Popedan kitaristina tunnetun Costello Hautamäki.
Räävittömänä pidetty Klamydia nosti kelpoisuusluokkaansa viimeistään solisti Vesku Jokisen osallistuttua Vain elämää -ohjelmaan. Kyseinen ohjelmaformaatti vaikuttaa toimivan tietynlaisena viimeisenä sisäänheittäjänä mainstreamiin.
Suuri yleisö hyväksyy artistin omakseen viimeistään, kun vierailu koskettavine tarinoineen muutamalla kyyneleellä dramatisoituna on suoritettu. Ilmiötä voisi ilkeästi kutsua sukupolvitaudiksi, jossa kulttuuristen toimijoiden merkitys ja arvo aateloidaan (myydään massoille) viihteellisyyden vihkivedellä suositussa televisioformaatissa.
Edellä mainittu virkaitku on vuodatettava, koska musikaalin käsiohjelmassa ohjaaja Pyry Keto mainitsee, että juoni ammentaa tarinoista suomalaisesta musiikkiteollisuudesta. Löytyykö alan kaupallista toimintaa kohtaan siis kritiikkiä? Ystävyyden ja unelmiin uskomisen lisäksi ohjaaja ilmoittaa musikaalin kertovan tarinan niistä lukuisista muista bändeistä, jotka eivät tavoittaneet vastaavaa suosiota kuin Klamydia.
Kyseessä ei siis ole Klamydian historiikki vaan kaikkien, niin tunnettujen kuin tuntemattomien bändien elinajan draaman kaaren rautalankamalli. Kuten ohjaaja Keto on todennut, biisejä ei ole valittu tukemaan valmista tekstiä vaan käsikirjoitus on kirjoitettu valittujen biisien pohjalta.
Klamydian musiikin tehtävä onkin kuljettaa tarinaa, jossa uransa päättänyt bändi kasaa rivinsä yllättäen saadun keikkatarjouksen myötä ja suuntaa kohti keikkapaikkaa Virossa. Matkaan mahtuu monenlaista sattumusta ja kommellusta.
Jokainen bändissä soittanut tietää, että mikäli toimintaan on suhtauduttu vakavasti, se on draamaa, komediaa, tragediaa, farssia, toimintaa ja kauhua. Mutta mitä Neljä ystävää -musikaali pitää sisällään?
Voiko punkkia soittaa ja laulaa liian hyvin?
Musikaalin bändi, Kolme työtöntä yhtyeineen, alkaa esityksen aluksi soittaa potpuria Klamydian tuotannosta. Kiinnitän puritanistisesti huomion bändin backlineen. Vahvistimia ei näy, vaan soittimet on kytketty suoraan linjaan. Mietin, olisiko jälleen virkaitkun paikka, kunnes muistan, että Klamydia itseasiassa suosii samaa periaatetta, joten ratkaisu on autenttinen ja varmasti olosuhteisiin nähden myös järkevä.
Bändi soittaa kauttaaltaan hienosti koko esityksen ajan. Välillä kitarasooloja on enemmän ja ne ovat teknisempiä alkuperäisissä kappaleissa, mutta se ei oikeastaan haittaa. Kolmen soinnun punkkia on hyvä hieman sävyttää, kun kyseessä on yli kolme tuntia kestävä musikaali, joka sisältää yli viisikymmentä biisiä.
Kolmen soinnun punkkia on hyvä hieman sävyttää, kun kyseessä on yli kolme tuntia kestävä musikaali, joka sisältää yli viisikymmentä biisiä.
Myös sovittaja ja musiikin ohjauksesta vastannut Ilmari Moisio kertoo käsiohjelmassa, että Klamydian tuotannon ollessa varsin menevää, on biisejä sovitettava, jotta esimerkiksi herkkien kohtauksien taustalla oleva musiikki tukisi tekstiä. Toisinaan biisit alkavat pianon säestyksellä, ja tekstin antaessa myöten meno muuttuu punkimmaksi kesken biisin.
Laulusuoritukset ovat niin onnistuneita, että välillä tulee pohtineeksi, ovatko ne jopa liian onnistuneita. Päädyn toteamaan, että suurin kunnianosoitus sekä näyttelijöiden laulutaidoille että Klamydialle ja sen edustamalle punk-kulttuurille on kritisoida musikaalin näyttelijöiden laulusuoritusten liian korkeaa tasoa.
Roolitus toimii kuin junaliikenne Seinäjoen ja Vaasan välillä
Koska en ole syntyperäinen vaasalainen, en voi olla vinoilematta vähintäänkin otsikossa siitä, että legendaarisen vaasalaisyhtyeen musiikkiin pohjautuvassa musikaalissa pääroolia näyttelee seinäjokelainen. Jules Ahokas onkin lähes täydellinen valinta Riston rooliin.
Eläväinen ja musiikillisesti lahjakas Ahokas onnistuu luomaan erinomaisesti arkkityypin liian pitkään rockunelmissaan eläneestä rokkarista. Mutta aika hyvin säilyneeltä näyttää tämä parikymppinen kolmekymppiseksi, kuten kuvasta alla voi todeta.
Taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu on erityisesti Riston puolison rooli, jota esittää Laura Kollár. Pariskunnan ensimmäisestä dialogista ei vielä ota selvää, onko Kollárin esittämä hahmo puoliso vai äiti. Mikäli tämä oli suunniteltu tehokeino, ratkaisu on nerokas ja toimiva, sillä vastaavanlaisia parisuhteita, joissa ikirokkarin kumppanin rooli on olla samaan aikaan sekä puoliso että vanhempi, on usein bändikuvioissa toistuva yhtälö.
Yleisö pitää selvästi erityisesti yhtyeen rumpalin hahmosta Allanista, jota esittää Juuso Suihkonen (kuva alla). Bändiuran jälkeen ilmeisesti menestyneeksi kiinteistövälittäjäksi päätynyt hahmo esiintyy rehvakkaasti ja letkautukset kuuluvat aamuyön narikkajonoon ja nakkikioskille. Suihkonen esittää taitavasti humalaista, ja sehän naurattaa aina suomalaista yleisöä.
Humalaisen roolin näyttelee taitavasti myös Ross Saarela (kuva alla). Hän näyttelee useita sivurooleja erittäin vakuuttavasti. Ne rakentavat näytelmän selkärankaa.
Erityisen vaikutuksen tekee kuitenkin bändin epäonnista basisti Heikkiä näyttelevä Roope Lappalainen (kuva alla). Hahmo on terävä kuvaus 1960-70-lukujen taitteessa syntyneestä punkin parissa 80-luvun lopulla kasvaneesta vaasalaisesta antisankarista. Heikkiä vakaa elämä näyttäisi vain loputtomasti pakenevan, vaikka asia on juurikin toisinpäin.
Edellä mainittua arkkityyppiä ohjaa viaton ja naivi lapsenusko kaikkeen siistiin ja helppoon — mutta myös oikeudenmukaisuuteen. Hyvä tahto ja yritys eivät kuitenkaan istu yhteen oikean maailman kanssa ja niinpä antisankari huomaamattaan pakenee voimattomana kaaokseen. Hyvä tahto hämää katsojan, joka jää yhdessä kartattoman antisankarin kanssa ihmettelemään, miksi aina käy niin kuin käy.
Mielestäni juuri tästä on Klamydian lyriikassa kysymys. Oikeastaan bändin basistin hahmo on Klamydian lyyrinen ruumiillistuma. Se on kömpelö ja epämääräisesti käyttäytyvä, mutta hyväntahtoinen ja usein myös pilkattu.
Kömpelöä mutta hyväntahtoista
Kohtaus, jossa Lappalainen laulaa biisin Koomikko tahtomattaan, onkin varsin keskeinen. Jokisen teksti kertoo kehitysvammaisesta, joka on tahtomattaan naurunalainen ja pilkattu. Kertosäe tiivistää biisin sanoman traagisen osuvasti: ”Koomikko tahtomattaan / Haaskat ympärillään roolin kirjoittaa / Koomikko tahtomattaan / Hänet löytää se, joka tarvii huonompaa.”
Neljän ystävän kuvasto on nykypäiväistä. Esimerkiksi Noora Seppälän näyttelemä hahmo rikkoo kulahtaneita sukupuolirooleja toimimalla paitsi bändin bändin kitaristina myös automekaanikkona. Samoin bändin manageriksi pestautuva Riina, jota esittää Mai Smeds. Setämieheksi on puolestaan alleviivattu bändin rumpali Allan.
Haaveisiin jumittunut Ahokkaan esittämä Risto on tietynlainen vähemmistöön luokiteltava sopeutumaton syrjäytynyt, joka päätyykin paikoitellen naurunalaiseksi, ja jolle jopa ”oikeita” töitä tekevät bändikaverit nauravat.
Klamydiaakin pilkattiin ja hyljeksittiin pitkään. Se nähtiin lähinnä junttien bändinä ja tekstien kömpelöhkö ja suoraviivainen olemus yhdistettynä alatyyliseen huumoriin oli esimerkiksi itseään älykköinä pitäville Ismo Alanko -faneille helppo kohde nostaa kuvitteellisesti statustaan suoltamalla pilkkaa.
Neljä ystävää -musikaalin dialogi on melko kömpelöä ja paljolti pissa-kakka-huumorin sävyttämää, ja niin sen tässä kontekstissa kuuluu ollakin. Musikaali onnistuu välittämään ohjaajan lupaaman ydinviestin, että taide on yhtä arvokasta, kuuluu se sitten autotallista tai Ratinan stadionilta. Lisäisin, että taide on arvokasta, vaikka ilmaisu olisikin kömpelöä, kunhan taustalla on ajatusta ja pyrkimys hyvään.
Joidenkin täytyy tehdä sekin musiikki, jota kuuntelee vain kourallinen ihmisiä, kenties vain viisi ihmistä. Tämä ajatus on peräisin muun muassa Mana Mana -bändissä kitaraa soittaneelta Otra Romppaselta.
Sääolosuhteet ja musikaalin pituus kannattaa huomioida
Kritiikkiä esitän musikaalin pitkästä kestosta. Se kestää yli kolme tuntia sisältäen puolen tunnin väliajan. Toki sää oli katsomossa istuessani sateinen ja siitä huolimatta esityksen katsoi mielellään loppuun, mutta tiivistämiseen olisi ollut varaa.
Myös musiikkiteollisuutta kohtaan olisi voinut esittää enemmän kritiikkiä. Erityisesti Vain elämää -formaattia olisi ollut herkullista kritisoida, varsinkin kun Vesku Jokinenkin siihen lopulta päätyi. Pieni isänmurha olisi ollut pikantti lisä musikaaliin, ja uskon, että bändi olisi ymmärtänyt humoristisen piikin.
Myönnettäköön, että tapaan kyllä katsella kyseistä ohjelmaa ja oikeastaan pidin kaudesta, jossa Jokinen oli mukana. Artisteilla oli selvästi hauskaa keskenään. Siitäkin huolimatta kyseessä on formaatti, johon ansioituneillakaan artisteilla ei ole mitään asiaa, elleivät kuulu levy-yhtiöön, jonka artistien mainoksena Vain elämää toimii.
Manse vetää kotiinpäin, Vaasa uskaltaa olla rehellinen
Erittäin positiivista Neljässä ystävässä on se, että musikaali ei ollut mainos Vaasasta vaan jokseenkin aidontuntuista ajankuvaa. Joskus sponsorit näkyvät liiankin selvästi lopputuloksesta, kuten Kyllä isä osaa -elokuvan kanssa kävi. Tältä osin Vaasa vastaan Tampere -kisan pisteet Pohjanmaalle.
Popeda on musiikillisesti monipuolisempi kuin Klamydia, mutta kielellinen ilmaisu on näillä bändeillä samaa tasoa. Klamydia yllättää monipuolisilla ja syvällisilläkin aiheillaan, jotka käyvät erinomaisesti ilmi musikaalissa biisien kuljettaessa juonta, joka sisältää huumoria, draamaa ja tragediaakin. Musiikillisesta monipuolisuudesta siis piste Popedalle.
Popeda on musiikillisesti monipuolisempi kuin Klamydia, mutta kielellinen ilmaisu on näillä bändeillä samaa tasoa.
Aapo Laakson reportaasin mukaan Popedalla on kolmenlaisia kappaleita: kyrpäbiisit, pillujutut ja vonkauslaulut. Klamydialla aiheita puolestaan on huomattavasti enemmän esimerkiksi pyöräily, haaveet, nostalgia, kotiseuturakkaus, mutta näistä aineksista saa käsikirjoitettua huomattavasti monipuolisemman tarinan kuin Popedan biiseistä. Pisteet aiheista Vaasaan.
Mikäli pitäisi valita kumman yhtyeen tuotanto kestää huonommin aikaa, valitsisin ehdottomasti Popedan. Se on lyyriseltä sisällöltään jäänyt aina tyhjäksi ja sieluttomaksi ja mitäpä muuta kolmen aiheen teksteiltä voi odottaakaan. Kolmen soinnun punkilla on kuitenkin mahdollista kannatella musikaalia, kun teksteissä on riittävästi sisältöä ja biisejä hieman sovittaa. Piste Vaasaan tästä.
Paikallisen kulttuurin kilpailu päättyy Vaasan 3–1-voittoon Tampereesta. Neljä ystävää -musikaali on ehdottomasti katsomisen arvoinen niin vaasalaisille kuin muualtakin tulleille. Neljä ystävää saa minulta kolme ja puoli (3,5) tähteä.
