Tässä artikkelissa aiheena on uskonto journalistisessa mediassa. Millaisia ongelmia uskonnosta kirjoittavalla toimittajalla voi olla? Miten uskonnolliset yhteisöt näkyvät mediassa journalistien kehystäminä?
Syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Ajankohtaisen kakkosen Homoilta. Nuotan Älä alistu! -kampanja. Charlie Hebdon isku. Esimerkkejä isoista uskontoa koskevista uutisaiheista riittää.
Uskonto näkyy journalistisessa mediassa konfliktien ja vuosittain toistuvien juhlien uutisointina, mutta on myös valtavasti uskonnosta kertovaa mediasisältöä, joka ei täytä journalismin vaatimuksia.
Uskonnot näkyvät mediassa moninaisin, myös tunnustuksellisin tavoin, mutta toimittajat pyrkivät käsittelemään niitä Journalistin ohjeiden mukaan kriittisesti ja faktoihin keskittyen. Vaikka moni uskonto tekeekin mediassa lähetystyötä tai on muuten esillä oma-aloitteisesti, sitä ei voi pitää journalismina vaan pikemminkin viestintänä.
Harva uskonnollinen media on sitoutunut noudattamaan Journalistin ohjeita, joita vastuulliset mediat noudattavat. Journalistin ohjeisiin sitoutuneet mediat näet täältä.
Uskontoon on viisi tyypillistä journalistista lähestymistapaa
Journalistisen median viisi tyypillistä tapaa käsitellä uskontoa ovat rationaalinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen, elämyksellis-henkilökohtainen sekä opillis-tunnustuksellinen näkökulma (Lehikoinen 2003).
Rationaalisesta näkökulmasta journalismi tarkastelee uskonnon väitteitä todellisuudesta ja niiden paikkansapitävyydestä. Yhteiskunnallinen näkökulma uskontoon käsittää esimerkiksi uskonnon poliittisen vaikutusvallan tai vallanpitäjien eettiset näkemykset. Uskonnon vaikutuksia kulttuuriin on myös mahdollista tarkastella journalistisesti. Elämyksellis-henkilökohtainen näkökulma huomioi henkilökohtaiset uskonnolliset näkemykset. Opillis-tunnustuksellisesta näkökulmasta on kyse, kun käsitellään kysymyksiä uskonnon harjoittamisen tavoista ja määritellään uskonnon suhdetta maalliseen. (Lehikoinen 2006: 44–49.)
Sanomalehdet kunnioittavat uskontoa
Kristinuskon ja kirkollisten asioiden käsittelyä sanomalehdissä on tutkinut Rahkonen. Hän kyseenalaistaa tutkimuksessaan julkisen keskustelun näkemykset, joiden mukaan media on uskontoa kohtaan valtaosin kriittinen tai kielteinen. Rahkosen kehysanalyysi tarkastelee uskonnon kehystämistä jutuissa eli mikä on toimittajien valitsema näkökulma kristinuskoon ja kirkkoon.
Rahkosen mukaan kehystämisen sijaan voitaisiin puhua jopa kehystymisestä, sillä näkökulmaa ei aina valita edes tietoisesti. Tutkimuksen mukaan valtamedian suhde kirkollisiin asioihin ja kristinuskoon on myönteinen ja kunnioittava, mutta etäisyyttä ottava. Rahkosen mukaan juttuja, joissa suoraan tai epäsuorasti kyseenalaistetaan tai horjutetaan uskonnon merkitystä, on vähän.
”Pohjimmiltaan valtamedia tulee toiminnallaan tukeneeksi ja vahvistaneeksi historian kuluessa muotoutuneita traditioita. Tämä näkyy etenkin kirkollisten juhlapyhien aikaan. Selitys tälle ilmiölle löytyy kaikella todennäköisyydellä siitä, että media on elimellinen osa sen yhteiskunnan vakiintunutta tapakulttuuria ja päiväjärjestystä, jossa se toimii”, Rahkonen summaa. (Rahkonen 2007: 3–10; 35–38.)
Ammattitaidottomuutta uskontouutisoinnissa
Toimittajien tapa käsitellä uskontoa on monien seikkojen summa. Siihen vaikuttavat esimerkiksi median ja journalismin olemus, uskonnollisten yhteisöjen odotukset, juttuihin valikoituvat asiantuntijat sekä juttujen yleisö ja siltä saatu palaute. Journalistien vaikeuksista käsitellä uskontoa kirjoittaa Taira mediakriittisessä artikkelissaan (2011).
Erityistä mutta uutiskriteereihin sopivaa on, että Tairan mukaan uskonto koetaan kiinnostavaksi uutisaiheeksi ensisijaisesti konfliktina. Taira kuitenkin moittii suomalaista uskontoa käsittelevää journalismia ammattitaidottomasti tehdyksi. Hänen mukaansa ”uskontoon erikoistuneet toimittajat ovat harvinaisia ja aihetta käsittelevät eivät yleensä pidä sitä keskeisimpänä osaamisalueenaan”.
Usein toimittajien tietämättömyys uskonnoista näkyy juttujen kehystämisessä eli näkökulman valinnassa. Tairan mielestä jo siinä pitäisi kysyä neuvoa uskonnon asiantuntijoilta. ”Pulmana on se, että kehys on usein valittu jo etukäteen, ennen yhteydenottoa”, hän kirjoittaa. Asiantuntijana pääsee esille, jos on valmis hyväksymään journalistin valitseman tulokulman. Tairan sanoin ”yleinen ongelma kehyksen valinnassa on uskonnon yleinen eksotisointi ja kiinnittäminen aikaisemmin esillä olleiden puhemiesten uskomuksiin. Tällöin uskonnollisuuden arkipäiväisyys ja käytäntöjen kirjavuus jäävät tavoittamatta”.
Uskonnon käsittelyä juttuaiheena hankaloittaa myös se, että uskontoa on Suomessa pidetty yksityisasiana. Uskontojen todellinen näkyvyys ja moninaisuus eivät välttämättä välity journalistisesta mediasta realistisesti. (Taira 2011: 66–74.)
Journalismin välittämä kuva on pirstaleinen
Suomalaisia sanomalehtiä uskonnollisen maiseman tuottajina vuosina 2007–2011 ovat tutkineet Valaskivi, Hokka ja Sumiala, Laakso (2013). Tutkimuksessa analysoitiin laaja määrällinen otanta siitä, miten uskonto esiintyy suomalaisissa sanomalehdissä ja sen eri uutisosastoissa, millaisin aihein ja millaisissa konteksteissa uskonnoista kirjoitetaan ja miten lukijoille rakennetaan käsitystä uskonnosta Suomessa ja maailmassa. Yksi neljästä tutkimuksessa tarkastellusta sanomalehdestä oli eteläpohjalainen Ilkka.
Tutkijat olivat yllättyneitä aineiston runsaudesta, sillä viidessä vuodessa neljä sanomalehteä olivat tehneet yli 16 000 uskontoaiheista juttua. Kristinuskon ohella islamin vahva läsnäolo aineistossa oli myös merkillepantavaa, sillä aineiston määrä ei suhteudu Suomessa asuvien muslimien määrään.
Sanomalehtien uskontomaisemaa tutkijat luonnehtivat pirstaleiseksi. Tutkimuksen mukaan ”[lehden] eri osastojen tuottamat uskonnolliset maisemat eivät kommunikoi keskenään vaan jäävät pikemminkin erillisiksi saarekkeiksi. Siten uskonnollinen maisema hahmottuu eri tavoin riippuen siitä, mitä uutisia tai osastoja seuraa.”
Uskonnollinen maisema hahmottuu eri tavoin riippuen siitä, mitä uutisia tai osastoja seuraa.
Sanomalehdissä on myös tapana uusintaa käsitystä uskonnoista: ”eri uskonnot liitetään toistuvasti tiettyihin paikkoihin, tiettyihin poliittisiin tapahtumiin ja tiettyihin ihmisryhmiin”, — ”yhtäältä lehden tapa kirjoittaa uskonno(i)sta uusintaa vallitsevaa käsitystä levikkialueella vallitsevasta uskonnollisesta maisemasta. — otannan perusteella Helsingin Sanomien oletettu lukijakunta on uskonnollisesti moniarvoisempi ja pirstaleisempi kuin Ilkka-lehdessä, jossa kristinusko yhä näyttää yhteisön yhdessä jakamalta arvopohjalta. Toisaalta islamin saama näkyvä terrorismiin ja konflikteihin liittyvä julkisuus muokkaa käsitystä vieraasta, ”toisesta” ja ulkopuolelta meidän arkeemme tunkeutuvasta väkivaltaisesta uskonnosta”, tutkimuksessa todetaan.
Joitakin normeja toimittajat ovat kuitenkin onnistuneet kyseenalaistamaan, sillä luterilaisuutta ei pidetä enää itsestään selvänä piirteenä pohjoismaisessa ja suomalaisessa uskonnollisessa maisemassa. (Valaskivi, Hokka, Sumiala ja Laakso 2013: 6–21.)
Kristillisyys voi olla mediassa pohjavire tai jopa päätarkoitus
Suomalaiset toimittajat saattavat olettaa itsestään selvyytenä, että kristinusko on kaikille suomalaisille tuttua, koska se on ollut pitkään merkittävä osa kulttuuriamme. Kristinuskon normia ei välttämättä huomata kyseenalaistaa journalistisissa jutuissa.
Journalisti-lehti on kartoittanut jutussaan Sanan saattajat suomalaisen kristillisen median tilannetta syksyllä 2018. Monella kristillisellä medialla meni tuolloin huonosti ja toimintaa kehitettiin kohti viestintää.
Toisaalta maassamme on paljon tunnustuksellisia kristillisiä medioita – niin kirkon, herätysliikkeiden kuin muidenkin yhteisöjen medioita. Nämä eivät kuitenkaan välttämättä julkaise sisältöä Journalistin ohjeita noudattaen vaan esimerkiksi evankeliointi päätarkoituksenaan.
Suomessa on useista tunnustuksellisia kristillisiä medioita – niin kirkon, herätysliikkeiden kuin muidenkin yhteisöjen medioita.
Kirkon kotisivut ovat tietenkin viestintäkanava, ja monen seurakunnan verkkosivuilla on sama, yhtenäinen ilme. Ainakin isoimmilla seurakunnilla on oma lehtensä, jonka sisältö voi olla tiedotusta, viestintää ja journalismia. Esimerkkejä tällaisista lehdistä ovat Kirkko ja kaupunki, Silta ja Lakeuden Risti.
Valtakunnallinen Kotimaa-lehti ja sen verkkosivusto Kotimaa24 luonnehtivat itseään valtakunnalliseksi kirkon asioita ja yhteiskunnan arvovalintoja journalistisesti esillä pitäväksi vaikuttajaksi. Valtakunnallisia kristillisiä medioita ovat myös radiokanavat Radio Dei ja Radio Patmos. TV7-kanava näkyy myös kaikkialla Suomessa, mutta se ei edes väitä olevansa journalismin asialla vaan kertoo näyttävänsä konservatiivista, yhteiskristillistä ja evankelioivaa sisältöä.
Valtakunnallisten kristillisten medioiden lisäksi herätysliikkeillä ja vapailla suunnilla on omat mediansa. Seurakuntalainen.fi on herätysliikkeiden yhteinen verkkolehti. Sanansaattaja on evankelisten, Hengellinen kuukausilehti körttien, Rauhan Sana lestadiolaisten, Länsi-Suomen herännäislehti rukoilevaisten ja Uusi tie sekä Sana viidesläisten julkaisuja. Helluntailaisilla on Ristin Voitto ja vapaakirkkolaisilla Suomen Viikkolehti.
Pohdittavaa
Onko kristityn tai islaminuskoisen toimittajan mahdollista tehdä puolueetonta journalismia? Miten?
Miten uskontojen merkitystä yhteiskunnassa voi käsitellä sen mukaan, mikä niiden painoarvo todella on?
Miksi uskonnollisten julkaisujen on vaikea noudattaa journalistin ohjeita?
Tehtävää
Miten uskonto näkyy Ilkka-Pohjalaisessa?
1. Selaa printti- tai näköislehti ja etsi uskontoihin viittaavat jutut ja ilmoitukset lehdestä. Montako löysit? Millaisia jutut olivat sisällöltään? Entä pituudeltaan?
2. Kokeile erilaisia uskontoon viittaavia hakusanoja (kuten kirkko, islam, antikristus, homoliitto tai synagoga) Ilkka-Pohjalaisen arkistossa verkossa. Millä sanoilla tulee paljon osumia? Mistä uskonnoista osumia ei tule? Millaisia uskontoaiheiset jutut ovat sisällöltään?
3. Selvitä JSN:n nettisivuilta, mitkä jutussa mainitut uskonnolliset mediat ovat sitoutuneet Journalistin ohjeisiin.
Lähteitä
Honkonen 2018: Sanan saattajat. Journalisti-lehti. Julkaistu verkossa 21.12.2018.
Lehikoinen 2003: Religious media theory : understanding mediated faith and Christian applications of modern media. Journalistiikan väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.
Lehikoinen 2006: Median valtakunta. Aikamedia. Jyväskylä.
Martikainen, Sakaranaho ja Juntunen (toim.) 2008: Islam Suomessa. Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa. Tietolipas 223. SKS. Helsinki.
Rahkonen 2007: Kirkko median kuvastimessa. Kristinuskon ja kirkollisten asioiden käsittely viidessä sanomalehdessä tammikuusta huhtikuuhun 2006. Kirkon tutkimuskeskuksen www-julkaisuja 12.
Sumiala-Seppänen (toim.) 2005: Pyhä media. Atena. Jyväskylä.
Taira 2011: Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae? Journalismikritiikin vuosikirja 2011. Media & viestintä 1/2011. (s. 66–74.). toim. Sanna Kivimäki.
Valaskivi, Hokka, Sumiala ja Laakso 2013: Suomalaiset sanomalehdet uskonnollisen maiseman tuottajina : uskontojournalismi Helsingin Sanomissa, Ilkassa, Kalevassa ja Karjalaisessa vuosina 2007–2011. Media & viestintä 36/2013. (s. 6–21)
Vehkoo 2019: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos.
Artikkeli on julkaistu alun perin 25.9.2020 mediakasvatussivusto Koululinkki.fissä otsikolla Uskonto näkyy journalistisessa mediassa konfliktien ja vuosittain toistuvien juhlien uutisointina, mutta on myös valtavasti uskonnosta kertovaa mediasisältöä, joka ei täytä journalismin vaatimuksia.
