Kehojen kontrollointi on osa hyvän ympäristökansalaisen ihannetta. Se näkyy arkisissa toiminnoissa ja valinnoissa.
Maria Åkermanin artikkeli kehon politiikasta Alue ja Ympäristö -lehdessä vuodelta 2014 on vaivannut minua jo kymmenen vuotta. Se käsittelee yksilön vastuuttamista ja viranomaisten tavoitetta tuottaa uudenlaista poliittista toimijuutta, ympäristökansalaisuutta.
Ympäristökansalaisuuden ohjeet pyrkivät muokkaamaan kehollista läsnäoloamme arjessa. Siis sitä, miten syömme, laitamme ruokaa, liikumme, peseydymme ja asumme.
Artikkelin mukaan neuvottelemme jatkuvasti erilaisten tavoitteiden, vaatimusten ja mielihalujen välillä. Lopputuloksena saattaa sen mukaan syntyä luontoa ja inhimillistä yhteiseloa kunnioittavan ympäristökansalaisen sijaan lamaantunut, neuroottinen ja pelolla hallinnoitu kansalainen.
Artikkeli on aiheuttanut minulle unettomia öitä, jolloin mietin ilmastonmuutoksen vastaisten toimien tasoja ja muotoja. En keksi mitään muuta ongelmaa, joka koskisi globaalisti kaikkia ihmisiä maapallolla.
Ehkä juuri siksi vastatoimien organisointi on meille ihmisille niin vaikeaa. Meillä kaikilla kun on omanlaiset olosuhteet, lähtökohdat, arvot ja tavoitteet, joiden mukaan toimimme.
Alistunut yksilö ei ratkaise kriisejä
Åkerman kertoo, että järjestöjen ja viranomaistahojen kampanjoilla välitetään tietoa ympäristöongelmista ja pyritään herättämään henkilökohtaisempaa vastuun tunnetta sekä halua toimia kestävän kehityksen puolesta. Samalla halutaan luoda normatiivista kuvaa hyvästä ympäristökansalaisesta, joka kykenee kontrolloimaan kehoaan asetettujen tavoitteiden mukaisesti.
Ympäristökansalaisuus onkin arkipäiväistynyt ja valtavirtaistunut kontrolloidessamme kehojamme päivittäin ja tehdessämme kestävämpiä valintoja ihanteen eteen. Kierrätämme orjallisesti, tunnemme mielipahaa elintarvikkeiden pitkistä kuljetusmatkoista ja syömiemme eläinten kärsimyksestä, paheksumme hiilijalanjäljestä kiinnostumatonta huvikseen autoilevaa tuttavaamme ja murehdimme arkisissa toiminnoissamme valintojemme ekologisuutta.
Åkermanin mukaan kuluttajan kestävät valinnat ovat poliittisia, sillä niillä halutaan vastata ympäristöongelmien asettamaan paineeseen ja samalla tuoda omaa kantaa hiljaisesti julki.
En tiedä, miten yksilöiden toteuttamaa uhrautumista ja henkilökohtaista vastuun tunnetta voisi skaalata suurempiin organisaatioihin ja öljypohattojen pyhättöihin. Ilmeisen vaikeaa se on, sillä Ilmastopaneelikaan ei ole onnistunut saavuttamaan maailmanlaajuista sopua yhteisistä ja aidosti tehokkaista toimista.
Ilmastonmuutoksen myötä yksittäisten kuluttajien paineet toimia ja tehdä valintoja vastuullisesti ja kestävästi ovat mitä ilmeisemmin kasvaneet. Artikkelin mukaan viranomaisten kampanjoilla välitetään tietoa ja pyritään herättämään henkilökohtaisempaa vastuun tunnetta sekä halua toimia kestävän kehityksen puolesta.
Organisaatioiden ja yritysten vastuunkanto ympäristöongelmissa ei ole vakuuttanut eikä lain hammas ainakaan vielä pure riittävästi saastuttajia.
On kuitenkin olennaista pohtia, mikä on yksittäisen kuluttajan vastuu ympäristökysymyksissä. Arjen pakottavien rytmien, kuten välimatkojen, puuttuvien jäteastioiden ja huonojen liikenneyhteyksien kuvauksista välittyy Åkermanin mukaan alistunut toimijuus.
Kuinka paljon luopumista ja elämän hankaloittamista olemme valmiita sietämään? Organisaatioiden ja yritysten vastuunkanto ympäristöongelmissa ei ole vakuuttanut eikä lain hammas ainakaan vielä pure riittävästi saastuttajia. Isojen organisaatioiden olisi imagonsakin puolesta syytä ottaa viherpesun sijaan reippaampia harppauksia kohti kestävämpää tulevaisuutta.
