Kapusin kapsäkkeineni asemalaiturille ja Lapin tytölle avautui ensimmäinen kulttuurishokki. Juna-aseman parkissa oli traktoreita kylki kyljessä. Kuljettajanpaikalla istui ikäiseni näköisiä kavereita tai nuorempia. Mitä ihmettä? Nuoriso kiertää p-rallia maatalouskoneilla? Elettiin vuotta 1989 ja olin aloittelemassa kansanopistovuottani lakeuksilla. Sillä hetkellä en arvannut, että siitä tulisi elämääni monella tapaa merkittävästi vaikuttanut vuosi.
Ensimmäisenä kouluaamuna vastaan käveli rennon oloinen kaveri, jalassaan bootsit ja nahkahousut. Pitkät hiukset valuivat pitkin rotsin selkää. Morjens, hän sanoi vähän ilkikurinen pilke silmissään ja nyökkäsi omintakeiseen tapaansa. Hän oli meidän luokan Jaakko, josta kehkeytyi koko kansanopistovuoden johtohahmo, ihan tahtomattaan – ja kuin isoveli minulle.
Morjens, hän sanoi vähän ilkikurinen pilke silmissään ja nyökkäsi omintakeiseen tapaansa.
Sitten oli Martti, kirjakieltä puhuva hesalainen. Hän oli kävelevä kysymyspatteri, toimittajanalulle hyvä ominaisuus. Hänen kämppiksensä Eero taas oli rockhenkinen ja hymyilevä nuorimies, joka taisi löytää elämänkumppaninsa tuona vuonna.
Porukassa oli myös se pikkufasisti, jonka kämpässä oli Stalinin pienoispatsas ja joka taisi nakata
telkkarinsakin ikkunasta kerran ulos, hetken mielijohteesta. Oli myös kiltti Katto-Kassinen, tuo ruotsia
äidinkielenään puhuva hauska kaveri Uudestakaarlepyystä. Hän oli tullut opettelemaan suomen kieltä.
Ja sitten oli se pystytukkapunkkari, jonka lanteilla keikkui hylsyvyö. Korvaa koristi korvarengas, parikin, ja
ranteita kesän festarirannekkeet. Ulkoisesta habituksesta huolimatta, porukan lahjakkain kirjoittaja. Ja olihan meitä tyttöjäkin muutama. Me olimme viestintälinja, sen hetkinen perheeni.
Me olimme viestintälinja, sen hetkinen perheeni.
Sekalainen seurakuntamme totisesti näkyi ja kuului. Aina ei jaksanut tai huvittanut edes lähteä tunnille, kun edellisillan vapaa-ajanvietto oli venähtänyt pitkäksi. Koulun sääntöjä uhmattiin joskus tietoisesti, osin tiedostamattakin. Täytyy kumartaa syvään kunnioituksesta niille aikuisille, jotka meidän keskenkasvuisten kanssa jaksoivat tania ja kannustaa päivästä toiseen: he taisivat uskoa meihin enemmän kuin me itse.
Internaattielämä ja erilaisten ihmisten kirjo antoivat elämälle ihan uudenlaisen suunnan. Mutta elämä
kulkee eteenpäin ja paljon on tapahtunut, meille jokaiselle. Jaakko, Eero ja Martti ovat jo edesmenneitä –
liian nuorena lähtivät. Elämän rajallisuus on tullut vastaan, mutta muistot eivät katoa koskaan.
Kansanopistovuosi jätti loppuelämään vaikuttavat jäljet. Ja ne ihmiset. En unohda heitä koskaan.
Edelleen, kun ajattelen noita aikoja, mielessä käy lämmin tuulahdus. Kansanopistovuosi oli merkittävä
osa aikuiseksi ja omaksi itseksi kasvamisen prosessia. Lisäksi se antoi valmiuksia jatkaa opiskelua ja päätyä
ammattiin, jossa olen viihtynyt. Ensimmäinen kulttuurishokkikin on muuttunut itsestäänselvyydeksi –
nuoriso ajaa edelleen traktoreilla.
Jokaisen ihmisen pitäisi kokea edes yksi kansanopisto – minä päätin vetää myös toisen vuoden, että saisin jotakin aikaiseksi.
Jokaisen ihmisen pitäisi kokea edes yksi kansanopisto – minä päätin vetää myös toisen vuoden, että saisin
jotakin aikaiseksi. Tiedotusopin appro kainalossa oli hyvä jatkaa iltaopiskelua ja missäpä muuallakaan
kuin taas kansanopistossa.
Vielä on luovan kirjoittamisen opinnot hieman kesken. Pitääköhän sitä vielä vanhoilla päivillä tulla kansanopistoon?
