Kirjoittaja on toiminut underground-musiikin parissa niin tekijänä kuin diggailijana. Hän on todennut musiikin olleen hauska ja värikäs tapa pilata elämänsä, jonka musiikki toisaalta myös pelasti.
Miksi Käärijän väri on vihreä? Mitä Jeesus tarkoitti, kun hän kehotti kääntämään toisen posken? Miksi Antti Tuiskun hiihtoharrastus on varsin kannatettava idea?
Kuulen usein, jopa itseäni huomattavasti nuorempien sanovan, että nykyinen valtavirtamusiikki on menettänyt jonkin taiteelle tarpeellisen perusominaisuuden. Siitä puuttuu jotakin. Taika on kadonnut.
Koen samoin ja olenkin pohdiskellut, onko kyseessä eräänlainen sukupolvikokemus siitä, että ennen kaikki oli paremmin. Kuitenkin, kun nuoretkin musadiggarit näyttävät olevan samoilla linjoilla, voin huojentuen todeta: ”Ei! En ole tullut vanhaksi!” Ennen todella oli paremmin.
Mikä sitten on tuo kadonnut taika? Puuttuuko nykymusiikista sielu ja vaara? Väitän, että näin todella on, ja nyt kerron, mistä on kyse.
Nykymusiikki on laskelmoitua ja siten sielutonta
Tiedätkö, miksi Käärijän väri on vihreä? Se on kateellinen oikeille muusikoille.
Musiikin tekeminen on helpompaa kuin koskaan, sillä siihen tarvittava teknologia on kehittynyt, ja se on yhä useampien saatavilla. Tästä seuraa tilanne, että aiempaa useampi voi tehdä musiikkia, mutta aina vain harvempi voi elää sillä. Eikä valitettavasti kaikilla musiikin tekemiseen pystyvillä ole siihen muuta paloa kuin raha.
Vaikkapa Cheekin tai hänen innoittamanaan ”räppäämään” ryhtyneiden tuotannosta on todella vaikeaa löytää edes suurennuslasin kanssa minkäänlaisia taiteellisia ansioita. Siksi on tulkittu, että kun Jeesus ohjeistaa kääntämään lyöjälle toisenkin posken, hän tarkoittaa Cheekkia ja tämän lukuisia vielä halvempia kopioita.
On tosiasia, että musiikkiteollisuuskin noudattaa talouden lakeja ja mukautuu olosuhteisiin. Teknologia on kehittynyt ja mahdollistaa tilanteen, jossa taloudellisesta vinkkelistä katsottuna olisi ainakin suuri kiusaus karsia kuluja korvaamalla soittajat ja oikeat soittimet henkilöllä, joka kätevästi ja nopeasti osaa musiikkisoftalla ja plugareilla luoda pari minuuttia kestävän loopin. Sellaisen, joka representoi musiikillista tyylisuuntaa, joka sattuu sillä hetkellä trendaamaan.
Solistiksi voisi etsiä sosiaalisessa mediassa suosiota niittäneen henkilön. Sellaisen, joka osaa laulaa tai räpätä. Tai oikeastaan näitä taitojakaan ei välttämättä tarvittaisi. Kunhan henkilöllä on paljon seuraajia. Ennen somea pohdinta on saattanut mennä vaikkapa näin:
— Onks vaikee hyväksyy et voi olla moniosajii? Sil on jo satoituhansii näyttöi. Ei jengi kuuntelis jos ois paskaa.
— No Matti Nykänen oli maailman paras mäkihyppääjä. Seki teki musaa. Kymmeniä miljoonia näyttöjä. Ja olihan se strippariki hetken aikaa. Moniosaaja.
Kuluissa säästettäisiin valtavasti ja, koska elämme huomiotaloudessa, säästettyjä kuluja voisi ohjata maksettuun markkinointiin ja näin saataisiin hittiartisti halvalla. Otetaan esimerkiksi Benjamin Peltonen. Suuren Instagram-hypen jälkeen levydiili Warner Music Finlandin kanssa.
Benjaminin ura artistina ei laskukoneaivoilla ajateltuna voi kauheasti pusikkoon mennä. Varsinkaan, kun suuren levy-yhtiön kautta ovet aukenevat myös suosittuihin televisio-ohjelmiin, kuten Tähdet tähdet, UMK tai SuomiLOVE. Pappilan hätävarana odottanee Vain Elämää.
On muuten todella hyvä, että kaikki television musiikkiformaatit läpi kolunnut Antti Tuisku treenaa nyt tosissaan hiihtoa. Sujuvammin suksii vittuun musakuvioista.
Keitä muuten Benjaminin biiseillä soittaa? Tietoja varsinaisista soittajista ei löydy. Tuottajia kylläkin löytyy useita. Muodostan nyrkkisäännön: Jos en löydä biisien tekijätiedoista muita kuin tuottajia, on syytä epäillä kaupallista kusetusta.
Makuasioista ei voi kiistellä — mutta vittuilla voi!
Tietenkin kuuntelukokemukset musiikin parissa ovat aina subjektiivisia. Siksi onkin tärkeää muistaa, että makuasioista ei voi kiistellä, mutta vittuilla voi! Näin totesi eräs nimeltä mainitsematon kitaristi Puluteurastamon jameissa joitakin vuosia sitten. Erityisen suotavaa vittuilu on, jos menee helppoon huijaukseen, jota sanotaan vaikkapa Tiktok-hitiksi.
— Ootsä kuullu sen Kleduminus Mephiston uuden biisin? Ihan parasta bestiä!
— Ai se tiktokkaaja, joka lobbaa kertakäyttövaatteita ja puhuu ympäristön puolesta? Osaaks se muka laulaa?
— Se siis niinku räppää.
— No se selittää jo paljon. Pärjään mainiosti ilman.
Ylläoleva dialogi ei edes ole täysin kuvitteellinen. IS:n tuoreessa jutussa Suomen suurin tämän hetken kuunnelluin suomalaisartisti myöntää, että tekee biisejä vain ja ainoastaan Tiktokia varten.
Kun Jeesus ohjeistaa kääntämään lyöjälle toisenkin posken, hän tarkoittaa Cheekkia ja tämän lukuisia vielä halvempia kopioita.
Lopuksi yksi omiin: Mikä on 38 -vuotias muusikko, joka vittuilee mainstream-musiikista opiskelijalehden kolumnissa? Vastaus: Katkera setämies.
Vittuilu on välittämistä. Siinä kehittyy erityisesti työpaikkojen kahvitauoilla. Olen sitä mieltä, että taiteellista makuamme tuhotaan tällä hetkellä erittäin kierolla väkivallalla ja seuraavaksi kerron miten se tapahtuu.
Puluteurastamon kesäterassi. Kuvaa: Mikko P
Söpöys hakkasi vaaran koomaan ja peri tämän paikan
Eli sielu on myyty loppuun, mutta minne katosi musiikista vaaran tunne? Joutuiko se eskapismin kitaan? Tässähän on ollut vähän kaikenlaista. Pandemiaa ja sotahommia.
Maailma on kuitenkin aina ollut vaarallinen paikka. Kysymys on jostain aivan muusta. Tieteeseen nojautuen väitän, että suurin syy mainstream-musiikin vaarattomaan mitäänsanomattomuuten on söpöys ja sen petollinen luonne.
Monet varmasti pitävät söpöistä asioista ja sehän on söpöä, MUTTA: On valitettavasti aika pilata tämäkin ilo ja esittää kysymys: Onko söpöysaggressio käsitteenä tuttu?
Katherine K. M. Stavroboulos Kalifornian yliopistosta määrittelee artikkelissaan söpöysaggression olevan reaktio, joka syntyy, kun henkilö kokee jonkin esineen, asian tai olennon niin söpönä, että haluaisi rutistaa tai jopa purra sitä. Monet varmasti muistavat lapsuudestaan tilanteita, joissa tuttu tai tuntematon täti tai mummo käy kimppuun, retuuttaa poskista, tuo kasvonsa 10 sentin etäisyydelle omistasi, tuijottaa pitkät päällä hullunkiilto silmissään ja lässyttää lässyttämistään. Tämä lienee selkein esimerkki söpöysaggressiosta.
Söpöysaggression on reaktio, joka syntyy, kun henkilö kokee jonkin esineen, asian tai olennon niin söpönä, että haluaisi rutistaa tai jopa purra sitä.
Tutkimuksessaan Stavroboulos pyrki selvittämään, mistä ilmiö johtuu. Tulokset osoittivat söpöysaggression liittyvän hoivaamisen tunteeseen ja yleisesti tunteiden säätelyyn, mutta se näkyi myös aivojen palkitsemisjärjestelmässä. Tutkimuksessa viitattiin jo aiempien tutkimusten osoittaneen söpöyden kutkuttelevan aivojen palkitsemisjärjestelmää.
Söpöysaggression on reaktio, joka syntyy, kun henkilö kokee jonkin esineen, asian tai olennon niin söpönä, että haluaisi rutistaa tai jopa purra sitä.
Koehenkilöille oli näytetty kuvia enemmän tai vähemmän söpöistä eläimistä ja vauvoista, ja joitain kuvia oli myös muokattu söpömmiksi. Esimerkiksi silmiä ja poskia oli suurennettu ja nenää pienennetty. Tulokset osoittivat, että mitä suloisempi kuva, sitä voimakkaampi oli reaktio.
Vauvat tai ylipäätään lapsekkaan suloinen ja viaton olemus näyttäisi siis vaikuttavan suuresti aivoihimme. Ei siis liene yllätys, että mainstream-musiikissa tulee yhä enemmän vastaan artisteja, joiden lauluääni on miksattu kuulostamaan vauvalta. Kotimaisista artisteista mainittakoon Sanni.
Sama näyttäisi pätevän myös pukeutumiseen ja visuaaliseen imagoon yleisestikin. Lappuhaalarit, värikkyys ja tietynlainen ”lastenhuonemainen” estetiikka alkaa näkyä artistien promokuvissa, kun artisti tai bändi alkaa kolkutella suuremman mainstream-suosion portteja. Näin vaikuttaisi olevan esimerkiksi Litku Klemetin ja Ursus Factoryn kohdalla. Tosin, kyseiset artistit ovat kyllä tiensä kulkeneet ja suosionsa ansainneet.
Söpöyteen on perehtynyt myös Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen tutkijatohtori Susanne Ylönen. Väitöskirjassaan Tappeleva rapuhirviö: kauhun estetiikkalastenkulttuurissa (2016) hän tuo esiin näkökulman, jonka mukaan söpöys voidaan nähdä vastareaktiona länsimaiselle kilpailukulttuurille. Hän tuo kuitenkin esiin myös ristiriidan mainiten markkinatalouden intressien liittyvän myös kuvioon.
Ylösen mukaan taiteen konteksissakin söpöys on ristiriitainen ilmiö. Se vetoaa ihmisen sisäiseen suojelunhaluun näyttämällä kohteensa heikkona ja pienempänä. Hän näkee myös mahdollisuuden, että söpöilyyn on mahdollista kätkeä poliittisisesti tai sosiaalisesti kyseenalaisia asioita, koska sitä on vaikea ottaa vakavasti. Samoin Ylönen toteaa söpöyden ”silittävän vastakarvaan” tahoja, jotka korostavat taiteen kyseenalaistavaa roolia.
Juuri tästä syystä pidänkin ongelmallisena tilannetta, jossa söpöys syrjäyttää vaaran tunteen musiikissa. Söpöt rokkarit ja punkkarit tuskin haastavat valtarakenteita eivätkä taatusti ole se uskottava, vaarallinen kriittinen ääni tai ilmestys hämärän rajamailta.
Söpöliinirokkarit ja punkkarit ovat vaarallisista yksinäisistä susista pehmoisiksi ja söpöiksi jalostettuja vaarattomia puudeleita, joita sitten rehataan puolipoliittisiin tapahtumiin silitettäviksi ja ihasteltaviksi. Välillä voi sovitusti haukahtaa, mutta se jolla suu aukeaisi väärällä hetkellä väärään suuntaan, canceloitaisiin pikapikaa takaisin häkkiin. Tervetuloa mainstreamiin.
Väitöskirjansa lopuksi pohdintaosiossa Ylönen toteaa söpöilystä seuraavaa: ”Sen hallitsevuuteen nähden sitä on tutkittu vähän ja sen vallankäytöllisiä ulottuvuuksia olisi mielenkiintoista tutkia syvemminkin.” Olen ehdottomasti samaa mieltä! Kun söpöys tutkimusten mukaan vaikuttaa voimakkaasti ja naamioi sisäänsä piilotetut tarkoitusperät lapsellisen taitavasti, se on kuin tehty äärimmilleen digitalisoituneeseen hektiseen nykymaailmaan keräämään klikkauksia ja mädättämään loputkin kulttuurin rippeet tehokkaasti ja huomaamattomasti.
Söpöt tuotteet lisäävät kuluttajien prososiaalista käyttäytymistä ja saavat ihmiset tuntemaan tarvetta auttaa ja pelastaa. Näin kertovat tutkijat Joongwon Shin ja Anna S. Mattila.
Vihreä, harmiton ja sympaattinen Käärijä. Pienestä maasta, jonka naapurina on juuri sodan aloittanut suuri ja aggressiivinen Venäjä. Kukapa ei haluaisi hahmoa pelastaa puhelinäänestyksellä. Musiikki on tietenkin sivuseikka, kuten Euroviisuissa yleensäkin.
Söpöys, kehittynyt teknologia tai kaupallisuus eivät ole automaattisesti pahoja asioita musiikissa. Kaikki riippuu siitä, missä suhteessa ja miten niitä käytetään. Jos ajatellaan, että ne olisivat säveliä, tällä hetkellä musiikkiteollisuus soittaa kaikkia kolmea mustaakin mustemmilla koskettimilla ja mainstreamsoittolistoilta kantautuva sointu on nimeltään dystooppinen molli.
Underground-musiikki on ratkaisu sieluttomuudesta syntyvään tyhjyyden tunteeseen
Musiikkimaku kertoo paljon ihmisen persoonallisuudesta. Se on merkittävä itseilmaisun väline. Hyvä esimerkki on seinäjokelainen bändi Kuolleet Intiaanit 2000-luvun puolivälin tienoilta.
Bändi saavutti kulttimainetta kohtalaisesti myös valtakunnallisella tasolla. Jos festareilla tai jossakin muualla näki ihmisen, jolla oli yllään Kuolleiden Intiaanien logolla varustettu paita tai takissa pinssi, tiesi heti, että henkilö on vaihtoehtojengiä. Keskustelu lähti liikkeelle bändistä ja hyvin nopeasti huomasi paljon muutakin yhteistä löytyvän.
Etenkin underground-musiikkiin tutustuminen avartaa ja kehittää musiikkimakua. Kun musiikkia tehdään ilman taloudellista painetta, se saattaa tarkoittaa myös sitä, ettei sitä ole suunniteltu helposti avautuvaksi. Se saattaa vaatia keskittyneen olotilan ja muutaman kuuntelukerran, mutta palkinnoksi avautuu uusi maailma ja voimakas tunnekokemus.
Mikäli musiikintekijä on rehellinen, hän tietää, ettei omista biisinsä sanoman tulkintaa eikä yritä kuulijaansa siihen pakottaa. Tulkinta syntyy tekijän ja vastaanottajan vuorovaikutuksessa.
Underground-musiikki edustaa vapautta. Sitä ei kahlitse kaupalliset kahleet. Sitä ei ole tehty maksamaan vuokria, asuntolainoja tai levy-yhtiön osakkaiden ja tuottajien bonuksia. Se on rakkauden ja sisäisen pakon ristisiitos. Tarve ilmaista jotakin hyvin primitiivistä, mutta toisaalta myös kultturellia ja sivistynyttä. Ainakin joskus.
Se on rakkauden ja sisäisen pakon ristisiitos.
Luultavasti meillä kaikilla on nykyään keskittymiskyvyn kanssa ongelmia. Multitaskaamme alituisesti, tästä kiitos somelle ja digitalisaatiolle. Asiantuntijat suosittelevat pitämään välillä taukoja ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Ehkäpä vaihtoehtoiseen underground-musiikkiin tutustuminen voisi olla yksi keino oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.
Mikäli sinulla on Spotify, kaupallinen artistien riistoalusta, kokeile tätä menetelmää tutustumalla bändikämppäkollektiivi Puluteurastamon soittolistaan. Sinne on kerätty kyseisissä tiloissa toimineiden nykyisten ja jo kuopatuiden bändien tuotantoa.
Varaa sopiva hetki, makusi mukaisia virvokkeita, vältä multitaskaamista ja anna hetki aikaa musiikille ja kulttuurille, joka toivottavasti ei koskaan kuole. Hattua ei kuitenkaan tarvitse ottaa päästä, sillä musiikissa ei ole sääntöjä.
