Suomalaisten urheilijoiden jääminen mitaleitta Pariisin olympialaisissa on monesta käsittämätöntä, koska kilpaurheilua tuetaan valtion rahoin. On syytä laittaa tämä asia sen ansaitsemaan perspektiiviin, sillä syytä ei ole suruun vaan iloon.
Sata vuotta sitten, Pariisin olympialaisissa vuonna 1924, suomalaiset saavuttivat 37 mitalia, nyt mitalisaldo on nolla. Kyse ei ole siitä, että suomalaiset ovat huonoja vaan siitä, että muut ovat parempia näissä olympilaisiin valikoituneissa urheilulajeissa. Esimerkiksi moukaria ja keihästä heitettiin hyvin, mutta muut heittivät vielä paremmin.
Suomalaiset eivät ole huonoja urheilussa vaan muut ovat vain vielä parempia.
Maailma on muuttunut sadassa vuodessa paljon, eikä Suomea ei tarvitse enää juosta maailmankartalle, koska me olemme siellä jo. Meidät tunnetaan maailman onnellisimpana kansana, Suomi pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jossa on ihmisillä on maailman mittakaavassa tarkasteluna erittäin hyvät olosuhteet elää. Meillä on turvallinen yhteiskunta, oikeusvaltio, demokratiamme toimii, sote-uudistuksesta huolimatta terveydenhuoltojärjestelmä on yhä olemassa ja suomalaisilla on suhteellisen hyvä lukutaito.
Kansakuntana olemme maailman parhaita eikä meidän kansallinen itsetuntomme pidä siksi olla sidottuna yksittäisten kilpaurheilijoiden tai joukkueiden menestykseen. Toki urheilusta saa nauttia, mutta väitän, että siitä tulee jopa viihdyttävämpää silloin, kun nauttii myös muiden kuin suomalaisten onnistumisista.
Kilpaurheilu on kivaa, mutta ei välttämätöntä
Kilpaurheilu on harvojen, erityisen lahjakkaiden ja onnekkaiden yksilöiden temmellyskenttä. Perustellusti voi sanoa, että edes olympialaisissa ei ole mukana kaikkia maailman parhaita urheilijoita, sillä vaikka voittaisi geneettisessä lotossa, tarvitaan vielä rutkasti treenaamista, onnea ja hyvät taustajoukot, jotta urheilija voi menestyä.
Liikunta on välttämätöntä, kilpaurheilu on ekstraa. Urheilu on lopulta vain kuriositeetti, joka voi antaa yleisölle viihdykettä, mutta kukaan urheilija ei ole vastuussa Suomen kansalle menestyksestään tai menestymättömyydestään, koska kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Myös muiden maiden urheilijoiden suorituksia voi ihailla ja heitä saa kannustaa niin halutessaan. Voi kuvitella olevansa osa isompaa yhteisöä.
Liikunta on välttämätöntä, kilpaurheilu on ekstraa.
Huippu-urheiluun käytettävää valtion rahaa ei siis todellakaan kannata lisätä, vaan huippu-urheilun saakin pysyä marginaalissa. Ja toimittajien on edelleen tarkkailtava, miten sitäkin rahaan sitten käytetään, ettei se päädy hyvien veljien taskuihin.
Rahaa on laitettava ensisijaisesti tavallisten ihmisten arjen liikuntamahdollisuuksiin. On tehtävä lisää pyöräteitä, ylläpidettävä pururatoja ja kunnostettava uimahalleja. Arki ja höntsäys on lopulta tärkeintä, ei neljän vuoden välein pidettävät urheilun juhlat.
Keskitytään siis satunnaisen urheilumenestyksen sijaan ylläpitämään arjen arvokkaita asioita, liikunnan iloa ja vaikka lukutaitoa. Syytä kansallisen itsetunnon alennustilaan olympialaisten perusteella ei ole.
