Tapaan kirjailija Merja Mäen Tammikampuksella, joka on hänelle merkittävä miljöö. Mäki kirjoittaa romaaneja suomalaisesta sotahistoriasta.
Syyskuinen päivä on aurinkoinen, vaikka ilma tuntuu ilman takkia kolealta. Seinäjoella Kampusrannan puiston kupeessa komeilee vanha valkoinen rakennuskompleksi, jossa nykyään toimitiloja pitävät muun muassa Etelä-Pohjanmaan musiikkiopisto, Seinäjoen kansalaisopisto, keskushammashoitola sekä nuorille suunnattu Ohjaamo. Punakattoiset rakennukset on helppo tunnistaa seinäjokelaisesta kaupunkimaisemasta.
Astun Tammikampuksen jylhän ulkoportaikon puolelta sisään ja käytän pienen hetken havainnoimalla rakennusten hiljaisten käytävien tunnelmaa. Tammikampus on samaan aikaan hiljainen ja täynnä elämää.
Mäki on viime vuosina julkaissut kaksi Suomen sotahistoriaa käsittelevää romaania, Ennen lintuja (2022) ja Itki toisenkin (2024). Ennen lintuja -romaanista Mäki palkittiin Tulenkantaja-palkinnolla.
Tammikampuksen valkoisten seinien sisälle sulkeutuu synkkääkin historiaa. Rakennus on yliarkkitehti E. A. Kranckin vuonna 1926 suunnittelema, ja se valmistui vuonna 1931.
Entinen sotasairaala on nykyisyyden näyttämö
1940-luvulla rakennuksessa toimi 29. sotasairaala ja Vanhana Vaasan lääninsairaalana se tunnettiin vuoteen 1965 saakka. Istuudumme alas, olen kiinnostunut kuulemaan lisää.
Rakennus on mukana Merja Mäen romaanissa, mutta sillä on hänelle merkitystä myös oikeassa elämässä.
— Minulla on henkilökohtaista sidettä tähän paikkaan kyllä, koska olen aika paljon työskennellyt näissä tiloissa. Olen käynyt täällä kirjoittamassa romaanikäsikirjoitusta ja myös opettanut luovaa kirjoittamista jonkin verran, hän kertoo ja jatkaa:
— Sitäkin tärkeämpänä tämä tila näyttäytyy minulle kuitenkin historiansa kautta.
Rakennuksen historia on kiehtonut Mäkeä niin paljon, että hän valitsi paikan yhdeksi miljööksi Ennen lintuja -romaaniinsa. Ennen lintuja on vuonna 2022 Gummeruksen kustantamana ilmestynyt historiallinen sotaromaani nuoresta evakkonaisesta, joka päätyy Laatokan Karjalasta Seinäjoelle sotasairaalaan apulaisen tehtäviin.
— Sotasairaala toimintavuosinaan oli kyllä raju paikka. Varsinkin sairaanhoitajaoppilaille, jotka tekivät sairaanhoitajien rinnalla ihan täysipäiväistä työtä, ja sen lisäksi vielä opiskelivat, Mäki kertoo.
Hän osoittaa ikkunasta näkyvää viereistä vanhaa rakennusta ja kertoo yhdessä kerroksessa olleen muun muassa oppilaiden asuntola. Käytännössä nämä nuoret viettivät kaiken aikansa sotasairaalan alueella.
— Voin kuvitella, että se työ on ollut nuorille ihmisille aika vaativaa.
Mäki kertoo, miten työvoimasta ja -tarvikkeista oli sota-aikana kova pula. Särkylääkkeenä olivat kylmäkallet, ja kun sideharsot poistettiin yhdeltä potilaalta, ne desinfioitiin keittämällä ja käytettiin uudelleen.
Nuoruutensa Seinäjoella asunut Mäki kuvailee olleensa hämillään siitä, että näin raskasta historiaa kantavasta rakennuksesta on puhuttu verrattain vähän.
— Jotenkin se oli selvää, että sotasairaala miljöönä on kirjailijan kannalta paikka, johon on helppo rakentaa draamaa ja traagisia ihmiskohtaloita. Kaikista Suomen entisistä sotasairaaloista nimenomaan tämä valikoitui sen takia, että minulla oli niin voimakas tunneside tähän paikkaan.
Ei erityisen eteläpohjalainen
Mäki toivoo, että eteläpohjalaisuus ei näy hänen kirjoituksissaan muuten. Hän kokee kirjailijana tärkeäksi, että pystyy samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja kertomaan tarinoiden varjopuolistakin.
Ulkopuolisena tarkkailijana on helpompi tunnistaa ja käsitellä ihmisten, yhteisöjen ja inhimillisyyden rosoisia puolia. Sodasta kirjoittaessa ei voi välttyä ihmiskohtaloilta, joita on vaikea hyväksyä. Hän korostaa, että ymmärrykseen pyrkiminen on tärkeämpää.
— Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan sodasta, tutkin sotahistoriaa viisi vuotta. Se taustatyö oli Ennen lintuja -romaania varten ja sittein tein vielä kaksi vuotta taustatyötä Itki toisenkin -romaania varten. Osittain pystyin hyödyntämään samoja tietoja ja osittain täytyi tehdä spesifiä uutta taustatutkimusta. Nyt kirjoitan kolmatta sotaromaania ja jälleen teen todella intensiivistä taustatyötä.
Mäki kuvailee työtapansa olevan aluksi paljon taustatyötä ja tutkimusta, joka vähitellen romaanin käsikirjoituksen edetessä muuttuu asioiden uudelleen tarkisteluksi ja varmisteluksi aivan siihen asti, että käsikirjoitus lähtee painoon.
Kirjailijana Mäen on tapana samastua tekstiin vahvasti. Kirjoitusvaiheessa läppärin päälle ei kuitenkaan enää itketä kyyneliä, vaan menneiden ihmettely tapahtuu taustatyövaiheessa:
— Silloin usein kysyn, että minkä takia tämäkin järjettömyys päästettiin tapahtumaan, miksi sen oli pakko tapahtua.
Minkä takia tämäkin järjettömyys päästettiin tapahtumaan,
miksi sen oli pakko tapahtua?
Aikalaiskertomukset, yksityishenkilöiden sodanajan kirjeenvaihto ja valokuvat ovat todella koskettavia, mutta tärkeitä yksityiskohtia.
— Taiteilijana täytyy esittää jokin oma teesi sodasta, ja minulla ei ole varaa enää olla niin vereslihalla siinä kohtaa, vaan täytyy aika objektiivisesti pystyä suhtautumaan aiheeseen.
Naisten sotahistorialle ei ollut aluksi tilaa
Itki toisenkin ja Ennen lintuja -romaanikäsikirjoitusten kohdalla naispuoliset päähenkilöt olivat ehdottomasti tietoinen valinta. Mäki perustelee valintojaan sillä, että häntä kiinnosti erityisesti naisten kantamat roolit sodassa, joka muutoin on kovin miehinen maailma. Hän pohtii, että sodan marginaalisempien ihmiskohtaloiden käsittelylle on avautunut enemmän tilaa vasta sodista katsottuna neljännen sukupolven kohdalla.
— Ajattelen kuitenkin näin, että naiset ja lapset ovat olleet yksiä sodan suurimpia kärsijöitä, vaikka he ovat kaikkein vähiten olleet aloittamassa sotia silloin 40-luvulla.
— Sodista on kulunut niin paljon aikaa, että sitä traumaa me uskallamme käsitellä paljon avoimemmin kuin sukupolvi, joka sodan koki tai heidän lapset. Heille se on ollut varmaankin niin kipeä aihe, ettei sodan käsittelemiselle ole löytynyt edes sanoja, Mäki sanoo.
— Peruskouluhistoriassa sodat käsitellään aika tiiviisti, koska opetussuunnitelma on niin laaja.
Mäen mielestä erityisen mielenkiintoista on mentaalihistoria eli ajan arvot ja asenteet, toiveet sekä pelot. Hän on pohtinut naisten sotahistoriaa kysyen, oliko naisella ahdas muotti, johon tuli sopeutua vai pitikö naisten päinvastoin venyä uusiin rooleihin, kun miehet lähtivät rintamalle.
Mäki muistelee taustatutkimuksen aikana löytynyttä valokuvaa, jossa nainen on hautajaisissa täysin ilmeetön kantaen kolmea sururistiä rintapielessään.
— Pohdin, että kaikista suurin suru on mykkää. Äitien suru oli niin järkyttävän suurta, että sitä ei uskallettu yhtään päästää näkyville, koska oli kielletty, ettei saa surra liiaksi. Sieltä olisi varmaankin sellainen vyöry tullut, ettei sitä olisi pidätellyt enää mikään, Mäki kuvailee.
Perinteistä nykypäivään
Tänä vuonna julkaistu romaani Itki toisenkin on tarina nuoresta opettajasta Larjasta, joka kokee ristiriitaa järkevän opettajaroolin ja äänellä itkijän kutsumuksen välillä. Romaanissa eletään vuotta 1942 Aunuksen Karjalassa, jossa jatkosota ja suomalaisten miehitysvaihe Neuvostoliiton alueella on juuri alkanut. Larja on ollut kanta-Suomen alueella Mieslahden opistolla täydennyskoulutuksessa ja kotiin palatessa häntä pelottaa, mitä poissa ollessa on tapahtunut.
Mäki kertoo kiinnostavasti lisää äänellä itkemisen ja itkijän luovasta työstä. Itkijän rooli vaatii ammentamista syvältä sisimmästä. Kuuntelijakunta houkutellaan samaan mielentilaan, joka antaa mahdollisuuden yhteisille voimakkaille tunteenpurkauksille. Lopuksi itkijä johdattelee kuulijansa tietynlaiseen puhdistautumisen tunteeseen.
Äänellä itkemisen perinne on vielä elossa, ja sen säilymiseksi työtä tekee muun muassa Äänellä itkijät ry. Mäki mainitsee myös kansanmuusikko Emmi Kuittisen, joka on levyttänyt itkuvirsiä.
— Kun äänellä itkentää 40-luvulla Karjalassa tehtiin, niin tämähän oli mielenterveystyötä parhaimmillaan sen ajan oloissa. Kontrasti on jyrkkä siihen, että niin sanotusti kanta-Suomen puolella 40-luvulla päinvastoin annettiin kotiväelle ohjeeksi, että jos perheestä kuolee aviomies, poika, isä tai kuka hyvänsä, ei saa surra liikaa. Pitäisi olla tyytyväinen siihen, että on saanut antaa kalliin uhrin isänmaan vuoksi.
Jos Larja olisi nuori nainen nykyisyydessä, mitä hän tekisi?
Mäki ilahtuu kysymyksestä:
— Hän varmasti edelleen toimisi kyllä opettajana, mutta että hän yhdistäisi opettajuutta ja taiteilijuutta niin, se olisi nykypäivänä varmaankin vielä vaikeampaa kuin 40-luvulla. Opettajan ammatti on nykypäivänä aivan äärimmäisen vaativa, ihan kaikilla eri kouluasteilla, toteaa Mäki, joka on itsekin aiemmin toiminut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana.
Äänellä itkijän luovassa työssä on kyse suurista tunteiden purkauksista. Kirjailija ajattelee, että vaikka yhteiskunnan suhtautuminen tunteisiin on vähän avoimempi nykyään, keskusteluilmapiiri on aika kova. Ihmisen haavoittuvaisuudelle ja todellisten tunteiden paljastamiselle sallitaan aika vähän tilaa.
— Jos Larja äänellä itkijänä tulisi tähän ja tehtävänä olisi ilmasta ne tunteet, niin kyllä se vaikeaa olisi.
Tilaa tunteille
Olet marraskuussa vieraana Vaasassa järjestettävässä LittFest -kirjallisuustapahtumassa, jonka vuoden teemana on Tila. Mikä oli sodan aikana se tila, jossa tunteet sallittiin?
— Karjalassa kyläyhteisö oli tila, jossa ainakin sotaan liittyvä suru ja menetykset saatiin näyttää. Karjalassakin oli kuitenkin aika vähän aikaa kulunut Stalinin hirmuvainoista, jotka olivat kiivaimmillaan 1938.
Mäki kertaa hurjia tapahtumia, jolloin ihmisiä saatettiin hakea kodeistaan keskellä yötä pakkotyöleireille, eikä aina kerrottu selkeää syytä toiminnalle. Luonnollisesti tästä seurasi se, että ihmiset saattoivat jopa pelätä toisiaan, koska oli vaikea tietää, mitä uskaltaa puhua.
— Suomen puolella oli kenties yleisempää, että täytyi pärjätä yksin ja selvitä itse oman talonsa töistä, Mäki kuvailee.
Hänestä on hieman surullista todeta, että tunteiden käsittelylle ei ollut oikein tilaa kuin korkeintaan ystävien kesken, jos ehkä silloinkaan.
Samaistuttavia teemoja
Esikoisromaani Ennen lintuja käsittelee Mäen mukaan ennen kaikkea ulkopuolisuutta ja sitä, kuinka kipeä ulkopuolisuuden tunne ihmisille voi olla. Kirjan päähenkilö Alli kokee olevansa ulkopuolinen evakkona ja lapsuudenperheessään.
— Hän on ulkopuolinen myös sairaalamiljöössä, johon hän joutuu ja hän ei koskaan omasta mielestään ole niiden sairaanhoitajaoppilaiden veroinen.
Itki toisenkin on romaani rajoista. Kirjailija kuvailee sen käsittelevän maiden välisten rajojen lisäksi itse itselleen asetettavia rajoja. Kukaan muu ei sanonut, etteikö Larja voisi olla sekä opettaja että äänellä itkijä.
Mäen kuvailema vaativa opettajan työ ja romaanien teemat tuovat mieleeni myös nykynuorten mielenterveyden haasteet. Mäki kommentoi, että 1940-luvulla aikuisiksi kasvaneet elivät äärimmäisissä sodan kriisioloissa.
— Toisaalta he, jotka nyt ovat parhaillaan kasvamassa aikuisiksi, niin ovathan hekin kokeneet poikkeustilanteen toisensa jälkeen, Mäki sanoo viitaten koronaan, yhteiskunnan sulkuun ja Ukrainan sotaan.
Nykynuorten kasvuolot ovat hänen mielestään kieltämättä haastavammat kuin esimerkiksi hänellä itsellään on ollut.
— Perusturvallisuuden tunne järkkyy ja luotto tulevaisuuteen.
Usein luonnosta löytyvät kielikuvat kertovat ihmisen sisäisestä tunnemaailmasta osuvasti. Luonnosta kumpuava sanasto näkyy Mäen teksteissä kauniisti. Kirjailijana luonto merkitsee hänelle heijastusta ihmisen sisimmästä ja hän käyttää luontoon liittyvää sanastoa nimenomaan tunteiden kuvaajana.
— Luonto merkitsee todella paljon. Se, että on tilaisuus pysähtyä näkemään, haistamaan ja kuuntelemaan niin, sekin on tärkeä osa työtäni.
Mäki kokee, että hänen kirjailijasukupolvensa on ryhtynyt kirjoittamaan rohkeammin sodan ja sen jälkeisistä marginaalisistakin ihmiskohtaloista, kuten homoseksuaalisuudesta (Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen) tai Lapissa tapahtuneista vankileirien kauheuksista (Tuhkaan piirretty maa, Petra Rautiainen).
— Ehkä tähän meidän ihmisyyteen kuuluu se, että ihminen unohtaa aika nopeasti. Ei tarvitse mennä kuin yksi tai kaksi sukupolvea taakse päin, niin menneet kohtalot alkavat unohtua, Mäki sanoo ja pohtii vielä:
— Toisaalta unohtaminen sallii elämän jatkumisen niin, ettei kaikkea kipeää tarvitse kantaa mukanaan.
Kuka:
Kirjailija Merja Mäki
Syntynyt vuonna 1983
Asuu Kauhavalla, lähtöisin Seinäjoelta
Harrastukset: kuvataide, tanssi
Kolme kiitollisuuden aihetta nyt: läheiset, päätoiminen kirjailijan työ ja rauha Suomessa
