Mikko Jokipiin ohjaama Mietaa on jatko-osa vuonna 2020 ensi-iltansa saaneelle Kasino-elokuvalle. Nostalgia ja tragikoominen kohellus kuuluvat jatko-osankin mausteisiin. Edeltäjänsä tavoin Mietaa kyllä naurattaa yleisönsä tärviölle, mutta siinä on myös kätkettyä syvyyttä.
Vaasan legendaarisen elokuvateatterin Ritzin aulassa on odottava, mutta hyväntuulinen tunnelma. On Mietaan ennakkonäytöksen aika. Yleisö näyttäisi koostuvan iältään kolmestakymmenestä ylöspäin. Luultavasti Mietaa tai muut nuorisoseurantalot ovat tulleet tutuiksi.
Paikalla on edustusta tekijätiimistä kertomassa elokuvan teosta. Projekti on kestänyt kaksi ja puoli vuotta, ja käsikirjoitustiimiin kuulunut Aapeli Autio kertoo olevan mielissään, kun elokuvaa saa viimein näyttää yleisölle. Jokipiin mukaan Mietaa heijastelee edeltäjänsä tavoin valkokankaille aikakautensa paikallista nuorisokulttuuria.
Mukana on myös nuoria näyttelijöitä, joiden mukaan elokuvaa tehdessä sai autenttisen kokemuksen ajan nuorisokulttuurista. Pääosaa näyttelevä Annu Valtasaari kertoo kuvauksissa pakkasen laskeneen kolmeenkymmeneen asteeseen.
Muistan välittömästi, miltä tuntui juoda jäähileistä kaljaa jäätävässä pakkasessa ja kuinka kahdeksan pulloa olutta oli mahdollista jemmata takin sisään, jotta pääsi sisälle lämmittelemään.
Rimpsalle mentiin papin luvalla tai ilman
Elokuvan juoni on sinällään yksinkertainen. Täysi-ikäistynyt kaveriporukka lähtee etsimään erään heistä pikkusiskoa, joka on salaa karannut Mietaalle illanviettoon. Nuorisoseurojen tapahtumien epävirallinen suojaikäraja oli suoritettu rippikoulu, ja koska karkulaiset vasta keräilevät rippimerkkejä, ei heillä ole ”papin lupaa” rimpsalle lähtöön.
Mietaalle on lämppärikeikalle menossa myös paikallinen nu metal -bändi. Pääesiintyjänä on tietenkin Klamydia. Mitäpä olisi bileet nuorisoseuralla ilman Klamydiaa?
Kun elokuvassa päästään Mietaalle asti, alan maistaa suussani vuoroin taskulämpimän Pöytäviinan (rip) ja jäähileisen oluen maut.
Muistan menneisyydestäni myös kaikki elokuvassa esiintyvät karikatyyriset hahmot aina umpihumalaisista naisten jaakaajista persoonallisiin järjestyksenvalvojiin. Suosikkini on kivuliaita peräpukamiaan julkisesti poteva keski-ikäinen mies.
Järkkärit olivat yleensä aina nuorisoseuran ja urheiluseurojen vapaaehtoisia, jotka keräsivät talkootyöllä rahaa yhdistyksiensä toimintaan, joten kirjo oli laaja, ja se ilmenee hyvin elokuvassa.
Oli teini-iässä vietetyt viikonloput juhlittu Evijärven nuorisoseuralla, Lappajärven Halkosaaressa, Kauhajoen Kasinolla tai Kurikan Mietaalla, nämä elokuvassa esitetyt stereotypiat tunnistaa varmasti. Sen verran yhtenäistä lakeuksien nuorisokulttuuri noihin aikoihin oli.
Henkilöhahmot, jeesusbussi, viinan kätkeminen, europoppi ja humalan kyllästämä draama olivat lähes identtisiä paikkakunnasta riippumatta. Samoin ryhmittymisen malli, jossa väki asettui parkkipaikoille paikkakunnittain. Pienen miinuksen annan tekijöille siitä, että salissa kiertävä rinki puuttui.
Nuorisoseuroilla oli tapana, että salin keskellä tanssittiin ja reunoilla (lähinnä pojat) kävelivät salia ympäri. Pohjalaiset pojathan eivät tanssi kuin hitaita, ja siihenkin vaaditaan hyvät pohjat.
Mietaa pintaa syvemmältä
Hulvattoman hauskojen tapahtumien seasta elokuvasta erottuu myös toinen kerros. Se kertoo myös tarinan aikakautensa nuorista, joiden tulevaisuuden toiveisiin Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan alue, varsinkaan sen pienet maakunnat eivät kyenneet vastaamaan.
Elokuvan alun kohtaukset rakentavat karsinan, johon alueen väliinputoava nuoriso sijoittuu. Maataloutta laajempia näkymiä ei nuorille ole.
Tarina alkaa ennakoinnilla Kauhajoen Nummirockista, jossa päähenkilöiden bändi yrittää parhaansa mukaan paikata keikkansa perunutta Dimmu Borgiria. Vaativa metalliyleisö ei kuitenkaan sulata nuorten miesten nu metal -yhtyettä. Liian herkkää Nummirockiin.
Seuraavassa kohtauksessa bändin kitaristilaulaja Mika (Eelis Kakkonen) talikoi heinää navetassa, jossa ilmeisesti työskentelee lomittajana. Kahvitauolla tilan nuori-isäntä vähättelee Mikan musiikillisia haaveita. Nuoren isännän mielestä on hienoa, että on harrastuksia, mutta toteaa Mikan bändin olevan melkoista möykkäämistä. Liian rankkaa ja kokeellista konservatiiviseen maalaisidylliin.
Elokuva tuokin erinomaisesti esiin alueen nuorten väliset kulttuurierot. Kotiäidiksi synnyinseuduilleen jäänyt Satu (Marjukka Otsomaa) on edelleen innoissaan Mietaalle lähdöstä. Muualle taideopintojen perässä muuttaneet Tiina (Iida Hietamäki) ja Katja (Ina Aura) puolestaan vieroksuvat paikkaa, ja elokuvassa olevien takaumakohtauksista käy ilmi, että jakolinjat ovat olleet olemassa jo aiemmin.
Vaikka Mietaa-elokuva sijoittuu aikaan, jolloin meistä ei ollut vielä tullut käveleviä somen jatkeita, internet on ollut tuolloin jo lähes kaikkien saatavilla. Sen myötä nuorisolle alkoi heijastua uudenlaisia näkymiä tulevaisuuden suhteen. Näkymiä, jotka eivät koskaan manifestoituisi todeksi pohjalaismaakunnissa.
Nuorisoseurojen ja koko lakeuden ongelmana onkin ollut se, että sillä on ollut tarjontaa lähinnä niille, jotka ovat jo lähtökohtaisestikin jäämässä kotiseuduilleen. Elokuvan kuvaamille ajanmukaista kulttuuria janoaville ja taiteista kiinnostuneille nuorille se tarjosi paikan lähinnä tutkimuksien kaavioissa, joiden otsikossa lukee muuttotappiot.
Lakeuksista on muuhunkin kuin elokuvien miljööksi
Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla on vuosikymmenien saatossa kuvattu lukuisia menestyselokuvia, kuten Pohjanmaa (1988), Häjyt (1999), Lakeuden kutsu (2000), jo mainittu Mietaa (2020), Lapua 1976 (2023) ja viimeisimpänä ponnistuksena Perhoset (2024). Mietaan tapaan myös Häjyt on saamassa jatko-osan. Tosin sen tekijät ovat ovat pääosin muualta. Lakeuden kutsu ja Pohjanmaa kylläkin perustuvat kauhavalaislähtöisen Antti Tuurin kirjoihin.
Kasinon, Mietaan ja vuonna vuonna 2023 ilmestyneen Lapua 1976 -elokuvan myötä näyttäytyy selvänä, että alueella on myös kovan luokan luovia tekijöitä. Mietaa-elokuvan nuoret ja lahjakkaat näyttelijät, pääosien Annu Valtasaari ja Kaisla Jaakonaho mukaan lukien, ovat pääosin lakeuksilta kotoisin. On siis aika tunnustaa, että lakeuksilla on elokuviin muutakin tarjottavaa kuin miljöö.
Kulttuurin ja taiteen merkitys on alueiden houkuttelevuuden kannalta tärkeää. Tampere on onnistunut tässä erinomaisesti. Tästä kirjoitti taannoin myös Ilkka-Pohjalaisen pääkirjoituksessa päätoimittaja Markku Mantila.
Mikäli nuorisoseurat joskus elpyvät, niiden toiminnan kannattaisi keskittyä urheilun ohella tukemaan myös ajantasaista nuorten taidetta ja kulttuuria.
Tuomion aika
Mietaa on hauska ja monella tapaa realistinen kuvaus erään aikakauden nuorisokulttuurista. Se tarjoaa paljon nostalgiaa ja saa hyvälle mielelle.
Se kuvailee aikakauttaan sellaisena kuin se oli ja kohtelee sitä ymmärtäväisellä lempeydellä. Lähes kaikelle voi kuitenkin nauraa. Elokuvan ymmärtämiseksi ei myöskään tarvitse olla pohjalainen. Myös Helsingin Sanomat arvioi Mietaan positiiviseen sävyyn.
Elokuvaa sisältää myös tarkkanäköistä syvyyttä alueen kulttuuriin ja kiihdyttää näin Toyota Corollan mitan verran edeltäjänsä ohi. Ainoana miinuksena salia kiertävän ringin puuttuminen. Siitä huolimatta tai juuri siksi annan elokuvalle…
