Aamulla sen kamalan huonosti nukutun yön jälkeen, Karoliina heräsi painajaiseen. Kello oli kuitenkin sen verran, että tyttö kehtasi herättää edelleen nukkuvan Joonaksen huolimatta siitä, ettei se yleensä ollut viisasta; poika ei ollut aamuihmisiä.
Joonas heräsi nopeasti ja muisti saman tien yön tapahtumat. Poika nousi istumaan sängyllään, venytteli ja katsoi sitten Karoliinaa silmiin.
– Jätä se.
Seuraavat päivät tuntuivat Karoliinasta pitkäveteisiltä ja tyhjiltä. Hän oli Joonaksen varoituksista huolimatta sopinut Tuomaksen kanssa tapaavansa hänet läheisessä kahvilassa; yksityisesti ei tyttö enää uskaltanut nähdä. Siellä Karoliina oli ilmoittanut, ettei halua jatkaa suhdetta. Hän oli kiertänyt mahdollisimman kaukaa eron todellisen syyn, sanonut vain, että kokee kaipaavansa enemmän tilaa, ja ettei Tuomas kuitenkaan ole oikein hänen makuunsa.
Tuomas oli – kenties julkisen paikan tuoman paineen takia – reagoinut suhteellisen fiksusti ja hyväksynyt asian. Sitä Karoliina ei halunnut edes ajatella, mitä hän oikeasti olisi asiasta mieltä.
Koulussa Karoliina liikkui parhaan kaverinsa Jennan kanssa ja yritti välttää Tuomaksen kohtaamista viimeiseen asti. Ero ei ollut niin kipeä, mitä Karoliina oli ajatellut, mutta vei toki aikansa tottua melko pitkänkin suhteen jälkeen olemaan taas yksin. Tytön vanhemmat, kaverit ja kaikki muutkin Joonasta lukuun ottamatta, luulivat siis myös, että ero oli ollut vain tunteiden laantumista.
– Me tarvitaan uusi kaveriporukka, Jenna ilmoitti eräänä päivänä koulun jälkeen, tyttöjen kävellessä aurinkoisella pihalla bussipysäkkiä kohti.
Karoliina vilkaisi Jennaa.
– Ai uusi? Miksi sä nyt yhtäkkiä uuden kaveriporukan haluat, enkö mä kelpaa enää?
Jenna tuhahti.
– Onhan niitä yhteisiä kavereitakin tuossa pyörinyt, otetaan niitä mukaan, ihan sama, mutta joku porukka tarvitaan joka tapauksessa. Joku, mihin tulee jätkiä. Mun elämä on tylsää. Ja sä toki tarvitset Tuomaksen aukkoon täytettä, tyttö selitti, mutta Karoliina huomasi Jennan hakevan vain itselleen sielunkumppania, jollaista hänellä ei vielä ollut.
– Kuinka sä meinasit yhtäkkiä hankkiutua johonkin porukkaan? Ja mihin sellaiseen muka? Karoliina kysyi epäuskoisena ja seisahtui pysäkille.
– Kuuntele nyt. Mä olen, ja sä toki olet myös, viehättävä ja mukava, kuka meidän kanssa ei haluaisi olla? Oli miten oli, muistatko sen meitä pari vuotta vanhemman Mintun? Se pelasi jalkapalloa hetken aikaa, kun oli vielä meidän koulussa. Sen pikkuveli Miro on nyt meidän rinnakkaisluokalla, muistat sen kyllä! Se ja kaksi jotain sen random kaveria hengaa aina vaan kolmestaan. Mennään niiden kanssa! Miro on niin söpö! Kuule, jos…
Jennan höpötys meni Karoliinalla toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Hän ei enää jaksanut pahemmin kuunnella kaverinsa vouhotusta. Oli ollut pitkä päivä ja Tuomaksen jättämä jälki ei ollut vielä täysin parantunut. Hetkeen ei olisi siis huolimista pojista, vaikka Jenna tuntuikin sitä haluavan. Sitten, yhtäkkiä, Jenna lopetti puheensa kuin seinään ja Karoliina vilkaisi kaveriaan näytellen, että oli kuunnellut joka sanan tarkasti.
Ennen kuin hän ehti kuitenkaan kysyä, mikä Jennalle oli tullut, alkoi takaa kuulua tuttua puheensorinaa; Miro ja ne kaksi kaveriaan. Jenna oli lehahtanut punaiseksi ja Karoliina katsoi poikia. Miro, joku vaalea, hiljaisen oloinen tyyppi ja joku ihan mukavannäköinen ja -oloinen tapaus…
