Kesä läheni lähenemistään. Jenna oli todella päättänyt ottaa asiakseen uusien kavereiden löytämisen, ihmisiin tutustumisen ja kesäheilan löytämisen.
Eikä projekti kovin huonosti edennyt; pari viikkoa ennen kesäloman alkua oli Jenna saanut kerättyä itsensä ja erostaan hyvin toipuvan Karoliinan ympärille porukan, jossa oli Miro kahden kaverinsa kanssa, sekä rinnakkaisluokan Linda.
Miro, josta Jenna itse oli puhunut ja silmänsä iskenyt, oli toiminut välikätenä touhussa tytön saatua hänet jo muutaman kerran treffeille kanssaan. Konsta ja Eemil – Miron kaverit – tulivat luonnollisesti Miron mukana, Karoliina Jennan mukana ja Linda oli Jennan toinen ystävä, joka tuli porukkaan myös hänen kauttaan. Karoliina sai selville, että Konsta oli se bussipysäkillä nähty mukavannäköinen tyyppi ja Eemil hiljainen, ujompi tapaus.
Päättäriviikkoa edeltävänä viikonloppuna Jenna sitten ilmoitti toisille, että kämppä olisi tyhjänä, vanhemmat kahdenkeskisellä reissulla yön yli ja seuraa kaivattaisiin. Varsinaiset bileet pantaisiin pystyyn vasta päättäreinä, mutta nyt olisi sopiva aika oleskella pienellä porukalla yhdessä.
Lauantai-iltana Karoliina sitten nousi Jennan kodin portaita ylös ulko-ovelle. Hän oli puolisen tuntia sovitusta tapaamisajasta myöhässä omien menojensa takia, mutta Jenna oli luvannut, ettei mitään tietämisen arvoista pääse tapahtumaan, ennen kuin Karoliina olisi paikalla.
– Vihdoin säkin tulit! Jenna iloitsi avatessaan oven Karoliinan koputettua.
Vihdoin säkin tulit!
Karoliina heitti kaverilleen vaisun hymyn ja astui eteiseen. Totta puhuen hänellä ei pahemmin ollut voimia tai jaksamista tutustua uusiin ihmisiin – varsinkaan vastakkaisen sukupuolen edustajiin – juuri nyt, muttei hän voinut kutsusta kieltäytyäkään. Jenna sen sijaan näytti olevan onnensa kukkuloilla ja Karoliina oli hänen puolestaan iloinen.
– Onko kaikki muut täällä jo? Karoliina kysyi jättäessään kenkänsä eteiseen.
– Toki, ne oli ajallaan, Jenna nauroi ja johdatti Karoliinan olohuoneeseen.
Muut tosiaan olivat jo paikalla ja käänsivät kaikki katseensa tulijoihin.
– Moi, Karoliina sanoi toisille, hymyili ja heilautti kättään.
– Moi! Lähinnä Karoliinaa ja Jennaa istuva Linda vastasi iloisesti.
Muut eivät sitten sanoneetkaan mitään. Miro nyökkäsi, irrottamatta katsettaan puhelimestaan. Eemil hymyili lähes huomaamattomasti ja näpersi paitansa helmaa. Konstakaan ei saanut sanaa suustaan, istui vain paikallaan ja katsoi tyttöjä tiiviisti, enne kuin huomasi tuijottavansa ja käänsi katseensa pois.
– Nyt kun me ollaan kaikki paikalla, voidaan oikeasti tehdä jotain, Jenna julisti ja istui Miron viereen sohvalle, aivan kuin he olisivat tapailleet viikkoa tai paria kauemminkin.
Nyt kun me ollaan kaikki paikalla, voidaan oikeasti tehdä jotain
Karoliina sen sijaan tuhahti itsekseen ja jäi seisaalleen, nojaamaan ovenpieleen.
Toisten alkaessa Jennan johdolla keskustella illan ohjelmasta, uppoutui Karoliina omiin ajatuksiinsa. Mikä kaikkia yhtäkkiä vaivasi? Kukaan ei sen kummemmin moikannut, Jenna touhotti omiaan ja pojat pysyivät hiljaa.
