Seinäjoen kaupunginteatterin syksyn suurpanostus Patruunatehdas voisi olla parempikin näytelmä. Traaginen tapahtuma on sopiva näytelmän aiheeksi, mutta toteutus ei ole riittävän laadukas. Surua ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Patruunatehdas-näytelmässä seurataan päähenkilö-Annin (Venla Niemistö, Kerttuli Kivimäki, Annika Junno) ja hänen perheensä kohtalon kietoutumista Lapualla 1976 tapahtuneeseen suuronnettomuuteen, kun paikallinen patruunatehdas räjähti. Onnettomuuden yksityiskohtia esitellään näytelmässä hengästyttävää tahtia, jotta katsojalle varmasti tulee selväksi, mitä Lapualla tapahtui 13. huhtikuuta 1976 kello 7.42.
Kehyskertomus sijoittuu vuoteen 1998, kuten dialogissakin alleviivaten ilmaistaan. Vuoden voisi jättää yleisön pääteltäväksi esimerkiksi pukeutumisesta tai nokialaisten soittoäänistä, jotka lavalla soivat. Päähenkilö Anni on silloin aikuinen, tarinan alun 1970-luvulla vasta 7-vuotias lapsi. Lapsen näkökulma on traagisen aiheen käsittelyyn hyvä valinta, sillä onnettomuus vaikuttaa sen kokeneiden elämään vieläkin.
Vaikka Junno onkin roolissaan aikuisena Annina uskottava, kehyskertomuksen asetelma, jossa lapualaissyntyinen nainen paasaa Vanhan Paukun kulttuurikeskuksessa (joka tehtaasta sittemmin tuli) eteläsuomalaiselle miehelle pohjalaisesta historiasta, on ankea. Ei pohjalaisten historiallisten tapahtumien merkittävyyttä tarvitse muille todistella.
Myös Annin isän hahmo stereotyyppisenä pohjalaisena miehenä on aikansa elänyt. Hahmo on myös oudon ristiriitainen, sillä hänen parkanolaisuudellaan vitsaillaan. Pohjalaisten miesten tunteita ei siis vieläkään käsitellä?
Parasta Patruunatehtaassa on persoonallisten naispuolisten hahmojen runsaus. Tässä näytelmässä ei all male panel varasta kaikkea huomiota. Etenkin Marjut Sariola tekee uskottavan äidin, isoäidin ja anopin roolin. Iäkkäällä henkilöhahmolla on eniten menetettävää, kun oma lapsi, lapsenlapsen äiti ja vävyn puoliso kuolee.
Kautta näytelmän dialogi on kömpelöä. Ei olisi tarpeen keskustella siitä, mitä vuotta kehyskertomuksessa tai 1970-luvulla eletään. Nämä tiedot voisi painaa käsiohjelmaan tai näppärä katsoja voisi ne vaikka katsoa väliajalla Wikipediasta. Onnettomuuden pienimpienkin yksityiskohtien luetteleminen menee näytelmän sijaan esitelmöinnin puolelle. Katsojaa ei pitäisi aliarvioida näin.
Esitystekniikasta otetaan Patruunatehtaassa kaikki irti: on kotivideota, avaruutta ja räjähdystä näin muutaman asian mainitakseni. Vähäeleisempikin lavastus, valaistus ja videotykitys riittäisi mainiosti pelon ja surun ilmaisemiseen.
Näytelmän koskettavin kohtaus on se, kun Heikki etsii puolisoaan Helenaa ensin terveyskeskuksesta, sitten sairaalasta ja lopulta ruumishuoneelta. Toimiva tehokeino on se, että sairaanhoitaja ei päästä enää katsomaan Helenaa, joten katsoja saa itse kuvitella, miten huonossa kunnossa ruumis silloin on, kun jäljelle ei jää kuin kaulakello. Käsikirjoittamisen vanhaa sääntöä, ”näytä, älä selitä” voisi soveltaa tähän ”anna oivaltaa, älä näytä liikaa”.
Käsikirjoittamisen vanhaa sääntöä, ”näytä, älä selitä” voisi soveltaa tähän ”anna oivaltaa, älä näytä liikaa”.
Tragedian uhrit olisivat ansainneet paremman näytelmän. Seuraavaksi kohdistan odotukseni elokuvaan, joka ilmestynee ensi syksynä.
⭐⭐
