Hawkinsin esikoisteos pitää lukijan otteessaan viimeisille sivuille asti. Henkilöhahmot avautuvat lukijalle hiljalleen tarinan edetessä.
Paula Hawkinsin maailmanlaajuisesti suosittu ensimmäinen romaani, Nainen junassa (The Girl on the Train, 2015), on ainakin maineensa veroinen, ellei enemmänkin. Sen lisäksi, että kirjassa on todella mukaansatempaava ja hiljalleen aukeava murhamysteeri, ovat Hawkinsin henkilöhahmot piristävän realistisia. Olen lukenut lukuisia kirjoja ja tämä todellakin erottuu joukosta kiinnostavan juonen ja toimivien henkilöhahmojen takia. Lukijan mielikuvat henkilöistä ja tapahtumista rakentuvat palapelin tavoin hiljalleen, niin kuin modernille kirjallisuudelle on tyypillistä.
Kirja kertoo naisesta nimeltä Rachel, joka on alkoholisoitunut ja eronnut. Hän asuu kämppiksensä Cathyn kanssa ja matkustaa päivittäin junalla ”töihin”, vaikka hänet on erotettu kauan sitten. Rachel on edelleen rakastunut pettävään ex-mieheensä, joka on perustanut perheen salasuhteensa Annan kanssa. Päivittäin matkustaessaan junalla Rachel tarkkailee erästä pariskuntaa, Megania ja Scottia, jotka asuvat hänen ex-miehensä naapurissa. Kirjan tapahtumat alkavat, kun Megan häviää.
Mielestäni monissa kirjoissa henkilöhahmot ovat liian yksiulotteisia ja epäuskottavia. Epäuskottavuutta lisää usein se, että hahmoilla on jokin piirre tai harrastus tai muu vastaava ”juttu”, johon koko hahmo pitkälti perustuu. Nainen junassa -kirjassa nuo ”jutut” olivat piilossa ja hahmot olivat kehittyviä ja moniulotteisia. Tässä kirjassa muutamaa sivuhahmoa lukuun ottamatta hahmoilla ei ollut vain yhtä ”juttua”, johon ne olisivat rakentuneet.
Kirja kertoo tarinaa Rachelin, Annan ja Meganin näkökulmista. Nuo edellä mainitut henkilöt, niin kuin lähes kaikki muutkin kirjan hahmot, ovat todella taitavasti luotuja ja lähes häiritsevän moniulotteisia. Rachelin alkoholismi, työttömyys ja ero selviävät lukijalle hiljalleen, samoin kuin Meganin monet virheet ja Annan luonteen yllättävä yhdistelmä ilkeyttä ja inhimillisyyttä. Olen lukenut monia kirjoja huumeiden käyttäjistä ja alkoholisteista, mutta Hawkins oli onnistunut kertomaan alkoholismista todella surullisesti. Alkoholismi ei määrittänyt Rachelia tai Rachelin elämää, mutta alkoholismi oli koko ajan läsnä ja se teki kaikesta hieman vaikeampaa.
Henkilöhahmojen lisäksi loppuratkaisu on mainitsemisen arvoinen, sillä siinä vaiheessa kirjaa, kun murhamysteeri alkaa selvitä, on lukemista mahdotonta enää lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kirjan lopussa kaikki langat vedetään yhteen ja keksitään vielä muutama lanka lisääkin samaan nippuun.
⭐⭐⭐⭐⭐
Mukaansatempaava, mielenkiintoinen, koukuttava, uskottavat henkilöhahmot
