Kuvituskuva

Ihan(aa) kamalaa ihastumista, osa 1

Helmi Laukkola

Kirjoittaja opiskelee Nurmon lukiossa ja tykkää kuvitella kaikenlaista luovan kirjoittamisen muodossa.

Oli pimeä. Kevätpäivien valo ei vielä riittänyt pikkutunneille. Hiekka rapisi kenkien alla Karoliinan kulkiessa puolijuoksua kadun laidassa. Katu oli autio ja talot pimeät.

Karoliina ei ollut iltakävelyllä. Hänellä oli kiire, suorastaan hätä.

Lopulta tyttö saapui etsimänsä kerrostalon luo. Karoliina seisahtui ovelle ja hengitti syvään.

Viimein hän käänsi katseensa ovenpielen asukasluetteloon. Oikean nimen kohdalla Karoliina huoahti ja painoi ovisummeria.

Joonas seisoi opiskeluasuntonsa oviaukossa pää kallellaan. Poika näytti kaikin puolin vastaheränneeltä.

– Luojan kiitos sä olit kotona, Karoliina huokaisi ja vilkaisi Joonasta varovasti.

Joonas räpytti silmiään.

– Jos saan kysyä, mitä sä täällä tähän aikaan?

Karoliina seurasi Joonasta peremmälle ja istui. Joonas puolestaan lysähti sängylleen. Poika pysyi kuitenkin hiljaa ja Karoliina ymmärsi hänen haluavan selityksen.

– Tuomas, tyttö aloitti.

– Se sun poikaystäväsi? Joonas täsmensi, lähinnä itselleen.

Karoliina nyökkäsi.

– Joo. Olin sen luona yötä ja se käyttäytyy… Uhkaavasti. Näyttelee mukavaa ja sanoo tietävänsä, ettei ole aina toiminut uskottavasti, mutta pahoittelee ja vetoaa siihen, ettenkö mä luottaisi poikaystävääni. Mä näyttelen mukana, että totta kai luotan. Että tykkään olla lähellä. Sitten se luulee saaneensa luottamuksen ja jatkaa. Tulee liian lähelle kieltämisestä huolimatta. Mä tiedän, että tämä on sulle ja mulle varsinkin noloa, kun ollaan oltu mitä ollaan oltu, mutta mua pelottaa.

Hetkeen ei Joonas saanut sanaa suustaan. Hän yritti sisäistää Karoliinan puhetta.

– Sä lähdit keskellä yötä tänne, koska tyyppi oli epäilyttävä? Joonas varmisti.

– Melko lailla, Karoliina vahvisti ja jatkoi, ennen kuin Joonas ehti sanoa muuta.

– Mua hävettää kamalasti! En mä kotiin voinut mennä. Jenna asuu lähellä, mutta mitä ne nyt sitten sanoisivat! Saati että kehtaisin herättää. Sutkin vain juuri ja juuri.

– Otetaas nyt rauhassa, Joonas sanoi ja haukotteli.

– Mä en vähättele tilannetta, enkä tunne Tuomasta, mutta jos se tuollaista tekee, niin älä pelkää siitä vanhemmillesi kertoa. Ei mulla kokemusta ole, mutta kyllä tuosta pitää sanoa.

Karoliina pudisti päätään. Joonas vaihtoi taktiikkaa.

– Okei. Sä saat olla yötä jos haluat. Sohvalla vaikka. Älä katso puhelinta, älä ainakaan avaa Tuomaksen viestejä. Aamulla puhutaan rauhassa, mä olen niin väsynyt, ettei musta nyt apua ole, vaikka haluaisinkin. Sopiiko?

Karoliina nyökkäsi ja nielaisi. Joonas oli luotettava ja tyttö tiesi saaneensa turvallisen paikan, mutta jatko huolestutti; miten kävisi, jos Tuomas saisi tietää, että hänet jätettäisiin tuollaisen takia? Hän ei loppujen lopuksi ollut niin hyvä ihminen, että nielisi purematta sellaisen syyn. Että hän muka olisi ahdistellut? Ei se tulisi kuuloonkaan. Karoliina antoi kuitenkin Joonaksen nukkua ja yritti levätä itsekin.

Joonas nukahti pian mentyään takaisin nukkumaan. Karoliina sen sijaan ei saanut unta, vaikka yritti. Ajatukset harhailivat ja koko ajan tuntui siltä, että Tuomas löytäisi hänet hetkenä minä hyvänsä. Karoliina tiesi, ettei se ollut mahdollista, ei Joonas häntä sisälle asti päästäisi, vaikka se sitten jäisikin vain siitä kiinni.

Silti tyttö valvoi myöhään kuunnellessaan, kuuluiko ovelta tosiaan kolinaa

Mitä mieltä olet artikkelista?
  • Hauska 
  • Tärkeä 
  • Mielenkiintoinen 
  • Liikuttava 
  • Kelpo 
  • Tylsä 

Vastaa