Olen inhonnut hiihtämistä siitä asti, kun kokeilin sitä ensimmäistä kertaa alle kouluikäisenä. Iän myötä tunne on vain syventynyt. Olen vielä viime vuosinakin löytänyt vain lisää syitä vihata hiihtämistä.
Hiihtäminen on talviliikuntalajeista epäkäytännöllisin. Siinä pitäisi olla kaikki kohdallaan, jotta se sujuu, mutta jo yksikin pielessä oleva asia tekee hiihdosta tuskaa, oli se sitten sää, varusteet tai latu – muista hiihtäjistä puhumattakaan.
Sää on aina joko liian kylmä tai lämmin. Joko varpaat, sormet ja räkä jäätyvät tai selkähiki virtaa jo suksia kiinnittäessä. Jos kovalla pakkasella hiihtäessä saa hien pintaan, on pian vaarassa syväjäätyminen. Myös liian lämpimällä hiihtokelillä tulee ennen pitkää kylmä, kun hiki jäähtyy. Hiihtämästä pitäisi päästä aina suoraan saunaan.
Hiihtäminen on ennen kaikkea välineurheilua. On oltava sukset, sauvat ja jokin kulkuneuvo, jolla niitä ja itsensä voi kuljettaa latujen ääreen. Liian kalliit tai vaihtoehtoisesti lainatut sukset on aina väärin voideltu, jos ne on voideltu. Ylämäessä lipsuu ja alamäessä tökkii. Pitoteipistä on kai onneksi vihdoin päästy eroon.
Hiihtämään ei pääse kotipihasta vaan aina täytyy erikseen lähteä johonkin kauas latujen ääreen. Suksien ja sauvojen raahaaminen sinne, mistä latu alkaa, on oma urheilusuorituksensa. Suksipussit, klipsut tai tarrat, joilla sukset voisi kiinnittää yhteen, eivät maksa kuin murto-osan hiihtovälineiden hinnasta, mutta koskaan niitä ei muista hankkia.
Laturaivosta en edes aloita. Pyöräilijänä tiedän, että liikennesäännöt ovat muilta liikenteenkäyttäjiltä usein ihan hukassa. Näin on aina ollut ja on oleva laduillakin.
Kaikki hiihtoon liittyvä vaikuttaa epäilyttävältä
Kuuntelin (en hiihtäessä) viime viikolla äänikirjana Johanna Aatsalon tuoreen teoksen Paljastus. Tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. Kirja käsittelee Aatsalon suomalaisesta hiihtourheilusta STT:n toimittajana vuonna 1998 tekemää dopinginjuttua.
Aatsalon tapauksessa Suomen hiihtomaajoukkueen dopinginkäytön paljastamisesta seuraakin pelkkää harmia toimittajalle eikä niille, jotka toimivat väärin. Tuntuu, että hiihtopiirit ovat ainakin 2000-luvun alkupuolella olleet häikäilemättömiä ja hirveitä.
Hiihtomenestys on ollut tärkeä osa myyttistä suomalaisuutta, joka minulle on Aatsalon tarinan vuoksi nyt ikuisiksi ajoiksi muuttunut pahimmaksi versioksi suomalaisuudesta.
Vuonna 2001 olin ensimmäisellä luokalla ja uskoni ihmisyyteen ja suomalaisuuteen meni ensimmäistä kertaa sirpaleiksi Lahden dopingskandaalin myötä. Palasin tähän kansalliseen traumaan muutama vuosi sitten katsomalla Arto Halosen Sinivalkoinen valhe -dokumentin (2012). Edelleen ahdisti olla suomalainen.
Viime talvena someni täyttyi hiihdon ihanuutta ylistävistä kuvista ja kommenteista. Harkitsin jo suksien hankkimista, mutta kun selvitin, mitä sukset maksavat, päätin olla hankkimatta omia. Kirjastostahan voi lainata sukset, sitten kun hiihtäminen alkaa huvittaa. Ei ole alkanut.
Vaan edelleen hiihtämättömyys tuntuu kaikin tavoin perustellummalta vaihtoehdolta kuin hiihdosta innostuminen. Jos hiihto joskus oli tärkeää, ei kai sen ikuisesti tarvitse olla niin? Sauvakävelykin on parempi tapa harrastaa liikuntaa, kun sitä voi sentään tehdä kelillä kuin kelillä.
Onneksi omaa identiteettiään suomalaisena ei tarvitse perustaa hiihtämiseen!
