Siirry suoraan sisältöön
Kuvituskuva

Häirintä lopettaa urheilun, jos häirintään ei puututa

Hanna Hietikko

Kirjoittaja pelasi opiskeluaikana lentopalloa, mutta lopetti sen häirinnän takia ja alkoi harrastaa jalkapalloa.

Mikähän siinä on, että kaikki eivät vielä ole kuulleet me too -liikkeestä? Eivätkö hyvät veljet varoita toisiaan? Pitääkö urheilussakin käydä se läpi erikseen järjestö, laji ja joukkue kerrallaan?

Olen kirjoittanut häirinnästä urheilussa aiemminkin, esimerkiksi Ilkka-Pohjalaiseen ja Aamulehteen. Minulla on 18 vuoden kokemus lentopallosta, mutta ehdin lopettaa häirinnän vuoksi pari vuotta ennen parasta lentopalloilijan ikää, joka on kuulemma 27. Nyt olen ottanut etäisyyttä ja perspektiiviä lajiin jo lähes 4 vuotta.

Voisin kertoa lentopallosta Iida Rauman Hävityksen tyyppisiä kertomuksia, jossa keskeistä on erilaisten ihmisten eristäminen ulkopuoliseksi auktoriteettien tuella tai jopa johdolla. Kun kukaan ei halua olla pari harjoituksissa silloin, kun tehdään asioita pareittain. Kun joukkueen jäsen ei katso silmiin harjoituksissa, peleissä tai koko kaudella. Kun tiedon joukkueillasta saa somesta, kun huomaan muun joukkueen viettävän sellaista.

Myös ulkopuoliset häiritsevät urheilijoita. Eräässä 1-sarjan pelissä Jyväskylässä huutelijat ilkkuivat niin tuttavallisesti, että piti oikein katsoa, tunnenko heidät. He olivat kuitenkin etsineet meidät somesta, jotta osasivat kohdentaa viestinsä. Lentopallohuorasaatanaa on myös saanut kuulla kaupungilla treenikassin kanssa kulkiessa. Monelle – myös urheilutoimittajalle – tulee yllätyksenä, että naisten pelaama lentopallo on urheilulaji eikä pornogenre.

Pahinta on, kun alkaa itsekin jo epäillä olevansa niin huono, kuin mihin toisten käytös viittaa. Rauman teosta mukaillen: kiusattavan ei tarvitse edes olla poikkeava vaan yhteisö valitsee vain jonkun, jota hylkiä yhteenkuuluvuuttaan vahvistaakseen. Kaikkihan sen tietävät, että mikään ei yhdistä yhtä tehokkaasti kuin yhteinen vihollinen, oli se todellinen tai ei.

Kaikkihan sen tietävät, että mikään ei yhdistä yhtä tehokkasti kuin yhteinen vihollinen, oli se todellinen tai ei.

Olen kannellut Suekille eli Suomen urheilun eettiselle keskukselle vuosia kestäneestä, useiden ihmisten harjoittamasta häirinnästä. Lopputulos oli, että ei kannata valittaa, tästä on harmia vain minulle. Näin siis Suomen urheilun eettisessä keskuksessa. Siltä olisin odottanut vähän enemmän kuin ”thoughts and prayers”.

Häirintätilanteissa olen ollut sanaton. Jos jotain olisin halunnut pystyä sanomaan niin seuraavaa. Joukkueurheilussa, kuten lentopallossa, sitä yhteistä vihollista olisi järkevämpää hakea vastustajista kuin joukkueen sisältä. Ja katsojana voisi mieluummin keskittyä omien kannustamiseen kuin vastustajien mollaamiseen.

Minua on aina kiinnostanut enemmän kovaa treenaaminen ja pelaaminen kuin pään aukominen. Olen kyllä huumorintajuinen, mutta ihan jatkuvaa solvaamista en jaksa. Viisi kautta ykkösessä riitti.

Urheilun parissa oon kokenut elämäni parhaimmat ja pahimmat hetket. Mikään ei ole ollut parempaa kuin suomenmestaruuden voittaminen, paitsi maailmanmestaruuden. Mikään ei ole ollut pahempaa kuin ulkopuolisuus joukkueessa. Läheisiä ystäviä ja kiivaita vihollisia on tullut lajin parista

Pateettisen myllyläläisesti: urheilu kuitenkin otti lopulta paljon enemmän kuin antoi. Annoin sille kaikkeni monen vuoden ajan ja tilalle sain sen, että usko ihmisyyteen koki kovia kolauksia. Rakastin lajia, joka ei rakastanut takaisin.

Onneksi urheilu ei ole koko elämä.

Mitä mieltä olet artikkelista?
  • Tärkeä 
  • Hauska 
  • Mielenkiintoinen 
  • Liikuttava 
  • Kelpo 
  • Tylsä 

Vastaa