Siirry suoraan sisältöön

Kuva: Matti Hautalahti

Ulkoilmatoimistossa.

Harva meistä on…

Päivi Sirkka

Kirjoittaja vietti syksyn 2021 opintovapaalla ja palasi sitten töihin Etelä-Pohjanmaan Opiston luovan kirjoittamisen ja sanataiteen opettajaksi.

Hiekan pinnassa / rapujen jättämiä aukkoja / millimetrinmittaisia / työnsä ääreen menehtynyt pillerinpyörittäjä huuhtoutuu nousuveden virtaan. / Mielestäni jo sanoin: / ”Palaan huomenna kotiin.” / Miksi siis vieläkin istut siinä / tuijotat auringonlaskua, vuoroin vettä ja minua / kuin

Runontekele on jäänyt kesken, mutta turhaan se huutelee viimeisen vertauksensa perään; runo on raakileena tehtävänsä tehnyt. Sitä kirjoittaessa syntyhetki oli lopputulosta tärkeämpi. Hetkestä on yli vuosi, mutta muistan sen yhä kirkkaasti. Sanataideohjaajaopiskelija harjoitteli silloin ohjaustuokiotaan, ja siksi sain opettamisen sijaan itsekin heittäytyä harjoituksen vietäväksi. Ja sehän vei.

Olin jo pitkään haarukoinut ajatusta kirjoittamisen aineopintojen opiskelusta. Halusin syventää osaamistani, halusin kokeilla, millaisessa kuosissa omat opiskelutaitoni olivat, halusin kirjoittaa enemmän, en vain mahdollistaa sitä muille, vaikka sekin oli ihanaa. Yllä kuvattu hetki kirjoittamisen äärellä kristallisoi haaveeni.

Kaikki aiemmat ajatuksissa velloneet aihiot opintovapaasta olivat päätyneet jossitteluihin: mutta kun ei nyt vielä, sitten kun on aikaa, ei kun tässä on nyt pari muuttujaa. Mutta matelevan mutkun, saamattoman sitkun ja epäluuloisen eikun jankkaaminen loppui, kun yhtäkkiä esiin astui dynaaminen nytku.

Matelevan mutkun, saamattoman sitkun ja epäluuloisen eikun jankkaaminen loppui, kun yhtäkkiä esiin astui dynaaminen nytku.

Nyt kun haluan, nyt kun voin, nyt kun on aika.

… iskussa heti aamusta

Elokuussa siis, kun opettajakollegat palautuivat opistonmäelle pää täynnä lukuvuosisuunnitelmia, minä aloitin puolivuotisen opintovapaani, tavoitteenani kasata 35 opintopistettä kirjoittamisen aineopintoja. Proosaa, terapeuttista kirjoittamista, kirjoittamisen opettamista, luovaa elämäkerrallista kirjoittamista, palautetaitoja, tietokirjoittamista, kirjoittamista luovana prosessina… Kaikki nämä itsenäisinä oppimistehtävinä  ̶  siis kirjoittaen. Jollekulle muulle edellä mainittu kuulostaisi kenties painajaiselta, mutta minulle se avautui toteutuneena unelmana, johon sain uppoutua.

Jollekulle muulle edellä mainittu kuulostaisi kenties painajaiselta, mutta minulle se avautui toteutuneena unelmana, johon sain uppoutua.

Käytettävissäni tehokkaaseen opiskeluun oli keskimmäisen lapsen esikoulun määrittelemä aikaikkuna: kello 7:45 hän lähti ja 12:45 palasi, jonka jälkeen keskeytyksetön opiskelu ei enää onnistunut. Aamulla oli siis oltava iskussa.

Mielikuvissani aloitin päivän juoksulenkillä, jossa kirmaan koiran kanssa patikkapolkua ja sieltä ammennetun energian voimin istun kirjojen äärelle. Todellisuudessa olin niin intoa täynnä, että talon tyhjennyttyä juutuin koneelle. Syyskuussa havahduin: ei ole lenkkitossu paljon polkuja tallannut ja tein ryhtiliikkeen.

Suunnittelin aamupäivän varrelle happitankkausta ajatustyötä tauottamaan, ja opiskeluhupulaisena toiminut touhuterrieri vastasi siitä, ettei lenkille lähdöstä laistettu. Tämä tapa oli minulle tehokas: ulkona ajatusjumit avautuivat ja kirjoittamisen äärelle tuli kiire takaisin, kun luovuus lähti luonnossa liikkuessa lentoon.

Ulkoilmatoimistossa.
Kirjoittajan koiran virka on vastata riittävästä ulkoilutuksesta silloinkin, kun kirjoittaja ei itse sitä ymmärrä. Onneksi vehnäterrieri Olli Lindholm ottaa tehtävänsä tosissaan. Kuva: Matti Hautalahti

… sijaistoimintojen erityistason kokemusasiantuntija

Asiasisältöjen lisäksi opin paljon muutakin. Opin, mitä jo osaan. On voimauttava tunne nyökytellä lukiessaan ja huomata, että asia on jo hallussa.

Opin myös, että opiskelutaitoni ovat yhä olemassa: osaan laatia realistisen aikataulun ja pitää siitä kiinni, hallitsen esseeaiheiden rajaukset ja niihin soveltuvat lähdeteokset, ja akateeminen viittaustekniikkakin palautui mieleen.

Pettymyksekseni opin myös, että toisinaan olen todella taitava ryhtymisen välttelijä. Huomio oli yllättävä, onhan kirjoittaminen intohimoni. Miksi siis piileskelin siltä ja tarrauduin mieluummin imurinvarteen tai ilmaisjakelulehteen kuin kynään, kirjaan tai koneeseen? Opin kuitenkin erottamaan toisistaan sen, milloin kirjoittaminen ja ajatustyö tarvitsevat oikeasti aikaa ja taukoa ja milloin välttely taas on pelkkää prokrastinointia eli sijaistoimintaa, joka vain viivyttää varsinaiseen toimeen tarttumista.

Milloin kirjoittaminen ja ajatustyö tarvitsevat oikeasti aikaa ja taukoa ja milloin välttely taas on pelkkää prokrastinointia?

Suurin oivallus opiskelusyksyltä oli kuitenkin huomio siitä, oppiminen on erityisen syvää ja kokonaisvaltaista silloin, kun tarve lähtee itsestä käsin. Opiskelu sai ulottuvuutta myös siitä, että koin kaiken oppimani hyödyttävän minua omassa työssäni luovan kirjoittamisen opettajana. Ja vaikka elokuun alussa laatimani tiukka aikataulusuunnitelma arvelutti, todisti joulukuussa paketoitu aineopintokokonaisuus sen, että kyllä pystyy, kun tahtoo. Ja mikä tärkeintä: myös usko omaan kirjoitustaitoon vahvistui.

… rautaa luovuuden tuubissa

Kuluneen kevään aikana olen solahtanut kiltisti takaisin opettajatuubiin. Mutta kun pursottaa itsestään ulos vain toisten ohjaamista, tuntikokonaisuuksia ja kirjoituttamista, voi jälleen unohtua se, että minussa on myös kirjoittajatuubi, joka haluaa tuutata tekstiä. Kun siis jokunen viikko sitten aloitimme opiskelijoiden kanssa luovuuskurssin, päätin heittäytyä harjoituksiin mukaan myös itse ja pitää siten luovuuden kanavaa avoinna.

Pahvinen Frederik ja Päivi Sirkka
Harva meistä on rautaa, paitsi pahvi-Frederik ja pahviton-Päivi opiston Äkkilähtö-bileiden jälkimainingeissa. Selfie-fiilistely palautti mieleen opintovapaan aikana kirjoitetun, Harva meistä on Frederik -elämäkertaan pohjautuvan opintoesseen ja innoitti myös tämän tekstin otsikointiin.

Sattumalta kirjoitimme kurssilla sen samaisen harjoituksen, josta sysäys opintovapaalle noin vuosi sitten lähti. Kirjoitusharjoitus kiteytti yhteen sekä toteutuneen opiskelu-unelman että yhä voimistuneen tarpeen oman luovuuden toteuttamiseen. Harjoituksen synnyttämä, alla oleva runo on raakile mutta sellaisenaan sekin on tehtävänsä tehnyt, sillä se muistutti jälleen siitä, mikä on minulle tärkeää: Haluan kirjoittaa.

Kaipaus kietoutuu minuun kuin liaani / se on shakkipeli ilman valkeita nappuloita / kuurupiiloa jossa ketään ei löydetä. / Saksofonin kaihoisa soolo halkaisee illan / jasmiiniruusun katveessa katsomme Casablancaa. / Purppuranpunainen taivas tanssii loppusyksyn hämärässä / ja kaipaus kietoutuu minuun kuin liaani.

Mitä mieltä olet artikkelista?
  • Mielenkiintoinen 
  • Hauska 
  • Tärkeä 
  • Liikuttava 
  • Kelpo 
  • Tylsä 

Vastaa